Rakastan talvea. Sitä ei kukaan pysty mussa muuttamaan, vaikka kuinka haukutte pakkasta ja lumisadetta. Parivuotta sitten lunta tuli todella paljon. Ja kaikki vihas sitä. Kaikki muut paitsi minä. Toivoin itse vain lisää lunta, rakastin niitä kinoksia, uutta lunta maassa, jossa sain olla ensimmäinen kulkija. Lumisateessa kävely rauhoittaa. Jokavuosi odotan milloin tulee ensilumi. Odotan jo niitä ensimmäisiä lumihiutaleita, mutta eniten odotan sitä lunta, joka jää maahan. Eilen täällä tuli lunta, joka on vieläkin maassa.

Oon ollut myös kuumeessa torstaista asti. Ei se kyllä estänyt body combattiin menemistä torstaina ja perjantai iltana menin käevlemään lumisateeseen. Nyt ei sada lunta, mutta haluan silti ulos. Oon aina ollut huono sairastamaan. Muksuna saattoi olla yli 39 astetta kuumetta ja juoksen ympäri kämppää. En osaa enää onneksi olla pitkään paikoillani. Kaipaan tekemistä. Kaipaan syitä lähteä pois kotoa. Mutta pitkän päivän jälkeen, en pääse tarpeeksi nopeasti kotiin. En osaa päättää missä haluan olla, aina muualla on parempi.

Jatkan vielä tätä lumentäyteistä postausta kertomalla sen yhden ainoan vian lumessa. Toisaalta kyllä pidän siitä, miltä lumen narskuminen askelten alla kuulostaa. Mutta samalla se kertoo, kuinka painava olen. Mitä kovemman äänen lumi pitää jalkojen alla, sen painavempi olen. Mussa on vielä liikaa tavaraa, vaikka paino on tullut reippaasti alas. Se jostain syystä tulee koko ajan alas, vaikken syö mitenkään erityisen vähän. Olen tämän viikon aikana saanut käytännössä joka päivä ahmimiskohtauksen. Alkuviikolla korjasin ne laksatiiveilla, mutta torstaista asti en ole niitä ottanut. Ne ei jotenkin sovi kuumeisen olotilan kanssa. Pelkäänkin, että huomenaamuna paino on noussut 5 kiloa. Ja ihmettelen miksi kuukautiset ovat myöhässä. Enkä ole edes vällyjenseassa pyörinyt.


Odotan jo pyhäinpäivää, hautausmaa on upeimmillaan silloin. Myös minä käyn jättämässä kynttilän läheisilleni. Kynttilään vaan joutuu joka vuosi kirjoittamaan yhden uuden nimen. Nimiä on jo liikaa.