Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

En osaa enää katsoa laihoja ihmisiä ajattelematta, että heillä on syömishäiriö. Yhdistän laihuuden syömishäiriöön, en pysty ymmärtämään miten joku voisi olla luonnollisesti itseään vihaamatta sen näköinen. En edes osaa tunnistaa enää normaalipainoista ihmistä. He kaikki ovat silmissäni joko ali- tai ylipainoisia. Normaalipaino ei näytä enää silmiini kauniilta. Ennen se näytti, ja niin sen pitäisi olla edelleenkin. Vihaan itseäni sen vuoksi.

Oksensin päivällä. Pari tuntia sen jälkeen piti lähtee linja-autolla liikkumaan, ja yritin estää viimeiseen asti ettei kukaan istu viereeni. Ei se yleensä haittaa, mutta nyt uskoin vahvasti, että haisen oksennukselle. Yritin pestä ja puunata itseni, mutta se haju tuntui seuraavan silti. Pahinta oli nähdä tuttu kaupungissa. Mietin koko ajan haistaako hän oksennuksen.

Kertokaa millaista on olla normaali. Millaista se on, kun nautit liikunnasta laskematta sen enempää kaloreita. Millaista on syödä lounas ja päivällinen, tai millaista on edes syödä se aamupala. Miltä tuntuu, kun vatsa on täysi, eikä ähky. Miltä tuntuu sovittaa uusia vaatteita vihaamatta jokaista solua.

Sain tänään nettituttavalta diagnoosin. Puhuimme syömistavoista, ja mainitsin että paastoan keskimäärin arkipäivät ja syön sitten viikonloppuisin. Hän sitten tähän uteli BMI:täni, johon vastasin vain, että liikaa. Tuttavani totesikin, ettei minun tarvitse huolehtia, ei minulla ole syömishäiriötä, noudatan vain dieettiä.

Ei ihme, ettei kukaan ota minua tosissaan. Ja ei ihme, että pakotan itseäni tavoittelemaan tiettyä painoa, jotta minut otettaisiin tosissaan. Ei ihme, että tuhannet tytöt kautta maailman tavoittelevat alipainoa, vain jotta heitä uskottaisiin. Mutta kai minun pitäisi iloita, en siis sairastakaan syömishäiriötä. Minulla on vain dieetti päällä. Eikö dieetin avulla laihduta?

Niin kauan, kuin BMI on normaalipainon puolella, on normaalia paastota, ahmia, oksentaa ja vihata kehoaan. Älkää siis tyttäret huolestuko.

Sain perjantaina harvinaisen kehun. Oltiin kaverin kanssa ottamassa muutama baarissa, ja innostuin jostain ideasta mitä kerroin hänelle. Kaverini tuumasi pienen hetken jälkeen, että tykkää katsoa mua silmiin kun innostun jostain. Kuulemma mun silmät syttyy ja niistä näkee millä tuulella olen. Pelkkä katse paljastaa milloin suunnittelen jotain jäynää, milloin olen surumielinen tai milloin vain keksin jotain hauskaa. Osaan kuulemma myös haastaa pelkällä katseella. Sanoja ei tarvita, vain pieni katse.



Olen itse ihminen, joka ihastuu toisten ihmisten silmiin. Rakastan silmiä, ja sitä miten ne oikeasti toimivat sielun peilinä. Toinen piirre mihin ihastun on hymy. Ja ääni. Nuo kolme asiaa, riittää että vain yksi toimii ja retkahdan. Kuten nyt koulussa, olen huomannut pienen ihastuksen yhteen luokkalaiseen mieheen. Kiinnitin jo alussa huomiota hänen ääneensä, joten en yllättynyt yhtään tajutessani tällä viikolla pienen ihastuksen kipinän. Enkä toisaalta ylättynyt siitäkään, että tämä(kin) mies on mua tuplasti vanhempi. Mikähän siinä on, että retkahdan aina niihin lähes 40- vuotiaisiin miehiin.

Muuten päivät ovat olleet.. tyhjiä. Olen jutellut viimeaikoina enemmän ulkomaalaisten kanssa, ruokavalio on jämähtänyt mandariineihin ja tikkareihin. Koulussakin huomautettiin, etten syö koskaan mitään. Katoan aina kellariin ruokailun ajaksi juomaan pikakahvia.

Kun puhutaan "seksikkäistä" syömishäiriöistä, tai "halutuista" syömishäiriöistä, niin viitataan oikeastaan aina anoreksiaan. Anoreksia on kaunista, anoreksiaa sairastava on siro, kaunis, kympin tyttö, aina kohtelias, harrastaa urheilua, se kiltti naapurintyttö. Kun puhutaan rumasta syömishäiriöstä, puhutaan yleensä bulimiasta. Tyttö, joka ahmii 20 minuutin aikana 10 000 kaloria naamaansa, ja viettää seuraavan tunnin vessassa oksentaen, itkien ja viillellen. Naama on punainen, räkä valuu ja vaatteet ovat veressä. Se tyttö ei edes tunnu laihtuvan, ehkä jopa hieman lihookin. Se tyttö on epäonnistuja.

Näin ajattelen paljon itsestäni. Olen onnistuja, kun paastoan, liikun ja omistaudun täysin työlle. Tunnen itseni hetkittäin jopa kauniiksi. Mutta olen se säälittävä lihava porsas kun syön ja oksennan. Viiltelyä en sentäs harrasta, sekin pinnallisesti vain siksi, että en halua pysyviä arpia. Olen löytänyt muita keinoja satuttaa ja rankaista itseäni.

Blogin pitäminen sai minut miettimään. Seurailen itse pääasiassa vain sellaisia sh blogeja, joissa kirjoittaja on jo parantumisprosessissa. Apua on haettu jotenkin, syömisten kanssa silti vammaillaan, mutta ei samalla tavalla, kuin pahimmassa hetkessä. Päteekö sama teoria blogien kanssa. Ne blogit, joissa käsitellään parantumista, ovat kauniita. Ne tytöt on jo siroja, mutta oppivat syömään normaalisti ja vihaamatta itseään ja ruokaa. Mutta minä, joka en osaa edes pyytää apua oikeaan aikaan, olen se ruma, säälittävä ihminen, joka ei edes halua parantua?

Mä olen eniten kateellinen ihmisille, jotka voi käydä kaupassa normaalisti. Voi syödä ajattelematta sitä asiaa sen enenpää, ehkä keskustella jälkeenpäin kuinka hyvää se ruoka oli. Mä olen kateellinen niille, jotka voi mielihaluun syödä Oikeasti kohtuullisen määrän. On inhottavaa kierrellä kaupassa, katsellen kaikkea sitä ruokaa mitä haluaisi syödä. Mutta mitään ei voi ostaa, kun tietää ettei sitä pysty syömään vain normaalisti. Se kaikki mitä ostetan se ahmitaan ja oksennetaan. Lähdinkin kaupasta fanta zeron ja sokerittoman hyytelön kanssa. Päivän ruoka.



Ja näin Mr. M:n vihdoin. Tuntui, kuin sydän olisi revitty rinnasta ja poljettu maahan, sen verran kylmän vastaanoton sain. Tiedän, että minun on turha tuntea häntä kohtaan mitään, mutta silti hän saa hengityksen salpautumaan. Ja hän saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Olen liian lihava, liian ruma, liian näkyvä, vien liikaa tilaa ja olen epäonnistuja.

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.

Ihmisten kuulee usein puhuvan kuinka huono tahdonvoima heillä on. Oli kyse sitten urheilusta, syömisestä, syömättömyydestä, tai vain olla soittamatsta jollekin. Oma tahdonvoima heittelee pitkin päivää. Tiettyinä hetkinä on paljon helpompi kieltäytyä, kuin toisina. Ja nyt sain vihdoin selityksen sille. Selityksen, miksi tahdonvoima on niin heikko toisinaan, ja miten sen saa vahvistettua takaisin omilleen. Ja itse pystyn toimimaan paremmin, kun tiedän syyn.



Olisin skannannun tämän jutun, mutta ärsyttävä tulostimeni ei suostu edes skannaamaan asiakirjoja, jos siitä on muste loppunut. Mustepatruunat ovat matkalla, toivotaan, että ensiviikolla eksyisivät postilaatikkoon jolloin skannaan jutun ja laitan linkin tänne. Kirjoitan pienen ja sekavan lyhennelmän.

Tämä artikkeli löytyy Hyvä Terveys 9/2012 lehdestä sivuilta 28-31, jos joku haluaa ostaa/lainata/lukea kirjastossa.

Eli, tutkija Roy F. Baumeisteir väittää, että tahdonvoima on periaatteessa, kuin lihas. Sitä rasittaa -> se väsyy. Tahdonvoimaa kontrolloi aivot, ja sen piste sijaitsee etuaivokuorella. Samassa kohtaa sijaitsee myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, lyhytaikainen muisti ja ongelmanratkaisu. Eli, se aivolohko on kunnon käytössä melkolailla koko ajan, ja sen päälle pitäisi jaksaa vastustaa nälkää. Kun yksi näistä asioista on kovalla käytöllä, se vie energiaa muilta. Käytännössä siis rasittavan työpäivän jälkeen, jolloin on pitänyt muistaa päivän asiat, ja ehkä ratkaista muutama ongelma, keskittyä ettei tiputa laatikoita lattialle, niin se aivolohkon osa on hyvin väsynyt. Ei siis mikään suuri ihme, että tahdonvoima on heikoimmillaan pitkän työpäivän päätteeksi.



Aivot ottavat energiaa glukoosista, joten siksi mieliteot pyörivät pääasiassa karkin, pullan, suklaan ja muun makean ympärillä, kun glukoosivarastot ovat tyhjentyneet. Hyvä uutinen on se, ettei aivot tarvitse glukoosia paljoa. Ja tämä kohta oli se, mistä itse otin opikseni. Vaikka tahdonvoima on tälläisinä hetkinä heikko, ei minun tarvitse ahtaa 2 litraa jäätelöä, kiloa suklaata, pullaa ja karkkipusseja naamaani vartissa. Glukoosia, kun ensinnäkin saa muualtakin, ja aivot eivät tarvitse sitä todellakaan paljoa. Aivot myös palaavat nopeasti normaaliin toimintaan saatuaan energiaa, joten helpotusta ei tarvitse odottaa pitkään. Omena ja olet takaisin kehissä.



Ps. Yhden kerran liian pitkälle jutussa mainittavat punaiset pisteet silmien ympärillä eivät ole hävinneet minnekään.. Kenelläkään muulla käynyt samoin?

Sen hälkeen, kun tunnistin itsessäni asuvan jonkun syömishäiriön, oletin jotenkin, että ne on kaikille selkeitä. Okei, en itse osaa eritellä tarkkaan minkä häiriön omaan, mutta vain siksi ettei se istu täysin mihinkään profiiliin, joten eiköhän me Ednoksella mennä. Mutta olen huomannut, ettei syömishäiriöiden tunnettavuus olekaan niin hyvää. Anoreksia ja bulimia tunnetaan melkein kaikissa piireissä, mutta unohdetaan ne muut. Ja huomasin, että blogiani on googletettu sellaisilla hakusanoilla joilla etsitään tietoa mikä mikäkin häiriö todellisuudessa on. Joten, tiedonhakuisille, tässä oma ei niin tyhjentävä versio. Halusin niin työskennellä syömishäiriöpolilla...