Nyt on kulunut viikko siitä, kun sain tietää olevani raskaana. Miehelle kerroin heti ja keskusteltiin asiasta. Jos asiat menee hyvin, ei tule keskenmenoa tai käy ilmi, että kyseessä onkin tuulimunaraskaus, niin n. 9kk päästä saan esikoiseni. En olisi tätä lasta välttämättä pitänyt, jos lapsen isä olisi luonteeltaan vastuuton. Voin kuitenkin luottaa häneen, kyllä se meistä huolen pitää niillä kyvyillä mitä osaa. Tiedän kuitenkin jääväni paljon yksin asian kanssa.

Toivon itsekkäästi myös, että lapsen saaminen opettaisi minua laittamaan syömisvammailut uuteen perspektiiviin. En ole nyt viikkoon oksentanut, en edes pahoinvoinnin takia. Olen ollut oikeastaan tietynlaisessa shokissa uutisesta. Enkä ole edes viikkoon ollut hetkeäkään yksin. Joko töissä, tai mies on ollut täällä. Nyt sain vihdoin muutaman tunnin rauhan.

Itse en ole uskaltanut kertoa uutisesta muille, kuin miehelle ja parhaalle ystävälleni. Mies on huuellut kaikille, jopa tuntemattomille vastaantulijoille ja kassantädeille. Myös hänen perheensä ja osa sukulaisista tietää. Pelkään kertoa omille vanhemmilleni. Ehkä sitten ekan ultran jälkeen... Riskinähän on vielä, että tämä meneekin kesken.

Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Olisin niin kaivannut parin päivän levon ennen uuden työviikon aloitusta, mutta se ei ollut mahdollista. Ja ensiviikolla sitten 6 työpäivää putkeen. Eniten pelkään sitä, että seuraavallakin viikolla meidän täytyy tehdä viikonloppunakin töitä. Ei sitä sitten tiedä kauanko sitä jaksaa. Raskas fyysinen työ, ja vain päivän lepo viikolle. Etenkään mun ruokailutottumuksilla.

Tänään sitten meninkin sen edestä. Olin koko päivän ulkona, täällä oli messua ja muuta yleisötapahtumaa. Illalla sentään rauhoituttiin jätkän kanssa katsomaan yksi leffa sohvalle. Ja nyt pitäisi alkaa miettiä pikkuhiljaa jo petiin menemistä. Jätkä tokasi tänään, että olisin laihtunut. Voiko viikossa muka laihtua niin paljon, että sen joku huomaa. Voiko jatkuvalla oksentamisella laihtua niin paljon, vai onko mun kroppa tosissaan nyt niin kuiva, että turvotus olisi vetänyt mahaa sisäänpäin, saaden valheellisesti mun näyttävän laihemmalta.

Se alkaa karata käsistä. Oma toiminta. Ainoa hetki päivästä, jolloin syön ilman oksentamista, on töissä. Kotona en osaa enää toimia. Olen 2 kiloa "laihtunut" parin päivän aikana. Eli olen 2 kilon edestä oksentanut nestettä elimistöstä, estänyt sen imeytymistä. Tunnen sen suonenvetoina jaloissa, sormet ei suoristu, kädet puutuvat herkästi ja kaikki suorittaminen on tuskaista. Oksennuksen haju seuraa kaikkialle. Olen oksentanut oikeastaan jo niin ahkerasti etten pahemmin tarvise siihen "apuja". Kroppa tuntuu taas tietävän mitä tehdä, kun kumarrutaan.

Enkä edes tiedä miten kuvittaisin tämän postauksen... Yritin etsiä itestä kuvaa "paremmilta" ajoilta. Joskus millon en vielä ollut sairastunut. Mutta kävi ilmi, että yleensä minä olen kuvaajana, en kuvattavana. Eli ei itsestä oikeastaan mitään kuvia löytynyt edes sairastumisen jälkeen.

Uudet tuttavuudet, sukulaiset, puolisoiden perheet, työnantajat, opettajat, psykologit, treffipalstat, jne. kysyvät usein mitä harrastat. Siihen vastataan se perus litania mitä on toisteltu jo jonki aikaa. Mutta miksei siihen koskaan tule lisättyä syömisvammailua. Johan se täyttää harrastuksen määritelmän.

Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Sairaalan peti kutsui taas. Menin itku kurkussa päivystykseen, en uskonut että ne mua sinne ottaisi. Yleensä olen eri virastoissa saanut vaan käännytyksen takaisin. Vanhat pelot hiipivät siis mieleen, kun pitäisi apua pyytää ja siitä on tullut todella vaikeaa. Etenkin kun samalla kehutaan vahvuuttani. Selviän mistä vain. Mutta ei kai sen avun pyytäminen pitäisi niin häpeällistä olla. Enhän minäkään ketään alempiarvoiseksi nimitä, jos apua pyytävät.

Lähdin aika helpottuneena pois sairaalasta aamuyöstä. Otin vapautuneena vastaan luvan lähteä kotiin. Viime kerralla samasta vaivasta minua pidettiin 3 päivää sairaalassa. Nyt riitti vain 7 tuntia. Mutta sain taas karun muistutuksen keholtani. Ei kannata pitää paastopäiviä useampia putkeen fyysisen työn ohella. Siitä ei saa muuta kuin heikon olon, ja erittäin pahan migreenin, joka kestää useamman päivän. Miksi se syöminen silti tuntuu niin vaikealta. Koko ajan hoen itselleni, että mun täytyy vain opettaa keholle ettei sitä ruokaa aina tule. Ja olen läheisilleni toitottanut, että mun on ihan turha syödä vapaapäivinä. En käytä silloin energiaa, niin miksi siis sitä varastoisin itseeni. Töissä olen osannut vielä syödä, mutta työpäivienkin energian saanti jää heilumaan 500-1 000 kalorin välille vaikka kulutan ~3 000 kalorin edestä.

Syöminen tuntuu turhalta ja pelottavalta. Se pelottavuus ei vaan enää ole pelkästään lihomisen pelkoa, vaan nykyään se on myös rahankäytön pelkoa. Tulot on niin pienet, ja syksyn aikana mulle on tullut tosi pahoja yllätyskuluja. Yhtäkkiä sitä rahaa ei olekkaan ruokaan. Enää en siis laske syödessä kaloreita, vaan ns. syötyjä rahoja myös.

Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Tää kaikki on peliä. Mun tunteet otti haasten vastaan, vastahan mä hehkutin kaiken hienoutta. Manasin sen kaiken pois. Kaikki tuo onni kääntyi.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Tästä ei päivä voi pahentua. Töissä ollessani tunnen, kuinka kännykkä värisee. Miellä on kuitenkin kielto vastata puheluihin työpisteillä, joten jätin asian huomioimatta. Tiesin, että tauolla saa kännykkää kuitenkin käyttää. Olin saanut puhelun isältä. Ja olin saanut viestin. Isä joutui sairaalaan ensiapuun. Soitan isälle ja odotan pitkään, että joku vastaa. Lopulta äitipuoleni vastaa ja kertoo mitä on tapahtunut. Romahdan siihen pisteeseen. Työkaverit kertovat esimiehelle mun tilanteen ja kaikki sanovat, että nyt kotiin. Poljen kotiin 13 kilometriä, osan matkaa itken ja osan matkaa menen sumussa. En edes täysin muista koko reittiä.
Tämä laukaisi myös pahan bulimia kohtauksen.

Enkä osaa edes päättää miten paljon kirjoitan tuosta historiikistäni 3 vuoden takaa. Joko teen sen kahdessa osassa. Ensimmäiseen osaan tekisin käännekohdat elämästä ennen tuota kesää ja toinen osa sitten tuosta kesästä ja sen jälkeisestä meiningistä. Tai sitten yksinkertaisesti pelkästää tuosta jälkimmäisestä hetkestä. Toiveita saa esittää.

Mun ajatukset laukkaa väärille radoille. Taistelen itseni kanssa, kyynel silmissä. Syönkö vai enkö, olenko ansainnut aamupalan tänään vai en. Inhottaa ajatella, miksi se houkuttaa niin paljon. Se etten enää söisi. Olen sekaisin päästäni halutessa tätä.



Anna minulle tämä yksi toive. Anna tämä yksi toive, ja vuoden päästä voin olla taas normaali. Jos vuodessa oppisin päästämään tästä irti. En enää pyörisi sen ympärillä, en toteuttaisi mitään käyttäytymismalleja. Vuoden päästä voisin palata normaaliin minuuteeni. Kun tässä oppisin arvostamaan ennen sitä normaaleja asioita. Oppisin jättämään menneisyyden menneisyyteen. Haluaisin haluta olla terve. Mutta pelkään sitä. En ole rypenyt vielä pohjamudassa.

Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.

Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...

Olin tuossa muutamapäivä sitten keikalla. Yleensä päsen tunnelmaan, oli kyseessä bändi mikä tahansa. Ei se näy päälle kuulenko bändistä ekaa kertaa vai olenko ollut uskollinen jo vuosia. Jokaiselle keikalle mennään samalla intensiivisyydellä ja nautinnolla. Mutta nyt. Tuntuu, että joku osa olisi mennyt mussa rikki. Kyseessä on vielä bändi mitä olen kuunnellut useamman vuoden, ja tämä oli vasta toinen kerta kun käyn näiden keikalla. En päässyt missään vaiheessa tunnelmaan. Missään vaiheessa en saanut sitä nautintoa. En tainnut hymyillä kuin kerran koko keikan aikana. Eikä keikassa ollut mitään vikaa, kaikki muut sitä kovasti kehuivat.






Oon viimeaikoina heitellyt ruokaa roskiin aika kovalla kädellä. Saatan jotakin valmistaa nälän himoissa, katson sitä hetken ja heitän sen roskiin. Tai syötän sen muille jos pystyn. Lihotan täällä hirveästi muita, ostan kaikkea kiellettyä, suklaata, pullaa, etc, mikä pitää sitten nopeasti hävittää. Yritän saada muut syömään myös mun päiväruoan pois. Haluan kiusaukset ulos tästä talosta.