Sain tänään nettituttavalta diagnoosin. Puhuimme syömistavoista, ja mainitsin että paastoan keskimäärin arkipäivät ja syön sitten viikonloppuisin. Hän sitten tähän uteli BMI:täni, johon vastasin vain, että liikaa. Tuttavani totesikin, ettei minun tarvitse huolehtia, ei minulla ole syömishäiriötä, noudatan vain dieettiä.

Ei ihme, ettei kukaan ota minua tosissaan. Ja ei ihme, että pakotan itseäni tavoittelemaan tiettyä painoa, jotta minut otettaisiin tosissaan. Ei ihme, että tuhannet tytöt kautta maailman tavoittelevat alipainoa, vain jotta heitä uskottaisiin. Mutta kai minun pitäisi iloita, en siis sairastakaan syömishäiriötä. Minulla on vain dieetti päällä. Eikö dieetin avulla laihduta?

Niin kauan, kuin BMI on normaalipainon puolella, on normaalia paastota, ahmia, oksentaa ja vihata kehoaan. Älkää siis tyttäret huolestuko.

Mä olen eniten kateellinen ihmisille, jotka voi käydä kaupassa normaalisti. Voi syödä ajattelematta sitä asiaa sen enenpää, ehkä keskustella jälkeenpäin kuinka hyvää se ruoka oli. Mä olen kateellinen niille, jotka voi mielihaluun syödä Oikeasti kohtuullisen määrän. On inhottavaa kierrellä kaupassa, katsellen kaikkea sitä ruokaa mitä haluaisi syödä. Mutta mitään ei voi ostaa, kun tietää ettei sitä pysty syömään vain normaalisti. Se kaikki mitä ostetan se ahmitaan ja oksennetaan. Lähdinkin kaupasta fanta zeron ja sokerittoman hyytelön kanssa. Päivän ruoka.



Ja näin Mr. M:n vihdoin. Tuntui, kuin sydän olisi revitty rinnasta ja poljettu maahan, sen verran kylmän vastaanoton sain. Tiedän, että minun on turha tuntea häntä kohtaan mitään, mutta silti hän saa hengityksen salpautumaan. Ja hän saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Olen liian lihava, liian ruma, liian näkyvä, vien liikaa tilaa ja olen epäonnistuja.

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.

Ihmisten kuulee usein puhuvan kuinka huono tahdonvoima heillä on. Oli kyse sitten urheilusta, syömisestä, syömättömyydestä, tai vain olla soittamatsta jollekin. Oma tahdonvoima heittelee pitkin päivää. Tiettyinä hetkinä on paljon helpompi kieltäytyä, kuin toisina. Ja nyt sain vihdoin selityksen sille. Selityksen, miksi tahdonvoima on niin heikko toisinaan, ja miten sen saa vahvistettua takaisin omilleen. Ja itse pystyn toimimaan paremmin, kun tiedän syyn.



Olisin skannannun tämän jutun, mutta ärsyttävä tulostimeni ei suostu edes skannaamaan asiakirjoja, jos siitä on muste loppunut. Mustepatruunat ovat matkalla, toivotaan, että ensiviikolla eksyisivät postilaatikkoon jolloin skannaan jutun ja laitan linkin tänne. Kirjoitan pienen ja sekavan lyhennelmän.

Tämä artikkeli löytyy Hyvä Terveys 9/2012 lehdestä sivuilta 28-31, jos joku haluaa ostaa/lainata/lukea kirjastossa.

Eli, tutkija Roy F. Baumeisteir väittää, että tahdonvoima on periaatteessa, kuin lihas. Sitä rasittaa -> se väsyy. Tahdonvoimaa kontrolloi aivot, ja sen piste sijaitsee etuaivokuorella. Samassa kohtaa sijaitsee myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, lyhytaikainen muisti ja ongelmanratkaisu. Eli, se aivolohko on kunnon käytössä melkolailla koko ajan, ja sen päälle pitäisi jaksaa vastustaa nälkää. Kun yksi näistä asioista on kovalla käytöllä, se vie energiaa muilta. Käytännössä siis rasittavan työpäivän jälkeen, jolloin on pitänyt muistaa päivän asiat, ja ehkä ratkaista muutama ongelma, keskittyä ettei tiputa laatikoita lattialle, niin se aivolohkon osa on hyvin väsynyt. Ei siis mikään suuri ihme, että tahdonvoima on heikoimmillaan pitkän työpäivän päätteeksi.



Aivot ottavat energiaa glukoosista, joten siksi mieliteot pyörivät pääasiassa karkin, pullan, suklaan ja muun makean ympärillä, kun glukoosivarastot ovat tyhjentyneet. Hyvä uutinen on se, ettei aivot tarvitse glukoosia paljoa. Ja tämä kohta oli se, mistä itse otin opikseni. Vaikka tahdonvoima on tälläisinä hetkinä heikko, ei minun tarvitse ahtaa 2 litraa jäätelöä, kiloa suklaata, pullaa ja karkkipusseja naamaani vartissa. Glukoosia, kun ensinnäkin saa muualtakin, ja aivot eivät tarvitse sitä todellakaan paljoa. Aivot myös palaavat nopeasti normaaliin toimintaan saatuaan energiaa, joten helpotusta ei tarvitse odottaa pitkään. Omena ja olet takaisin kehissä.



Ps. Yhden kerran liian pitkälle jutussa mainittavat punaiset pisteet silmien ympärillä eivät ole hävinneet minnekään.. Kenelläkään muulla käynyt samoin?

Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.