Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.