Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Asiat rullaa jollain painolla eteenpäin. En enää kaipaa edellistä suhdetta millään tavalla. Lopulta, kun se alun pahin olo meni ohitse, se kaipuu hävisi kokonaan. Pystyin näkemään koko kuvan. Pystyin vihdoin ottamaan sen askeleen taaksepäin ja katsomaan itseäni etäältä. Nähdä millaiseen oloon se suhde minut ajoi. Ja ymmärrän oppineeni siitä(kin) suhteesta jotain. Jotain itsestäni, ja jotain ihmissuhteista. Mikä toimii ja mikä ei.

Kertoilin tuossa blogitekstissä yhdestä miehestä. Luulin etten häntä sen kummemmin enää näkisi. Mutta kuinka ollakaan, ollaan tässä viikkojen aikana oltu tekemisissä. Olen nauranut mahani kipeäksi ja olen saanut sitä kaipaamaani kosketusta. En kuitenkaan tiedä mitä tänä viikonloppuna tapahtui. Tähän asti ihastumisen tunne oli niin voimakas. Mutta nyt. En tiedä onko omat tunteeni laantuneet välinpitämättömäksi vai aistinko että tuon miehen tunteet minua kohtaan olisivat hiipuneet. Jotenkin asiat ei tunnu enää samalta. Vai onko tämä vain pelkoa. Etten osaakkaan enää heittäytyä suhteeseen luottamuksella. Uskaltautua uskomaan, että joku saattaisi sittenkin välittää.

Ja pelkään etten ole tarpeeksi kaunis hänelle.


Tiivistettynä. Viimeisen kuukauden aikana olen tuntenut rakkautta, ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta, itseinhoa, itsetuhoisuutta, surua, ihastusta, arvottomuutta, kaipuuta, helpotusta, vihaa, huonoa oloa, huonoa omatuntoa, vapautta, häpeää, alakuloa, ärsyyntymistä, vittuuntumista ja onnea. Tiivistettynä. Jotkin tunteet unohtaen. En tiedä. Haluaisin kirkua tämän olon ulos. Tämän saatanallisen epävarmuuden. Tämän epävarmuuden, jolla saatan pilata jotain arvokasta. Tai saatan olla pilaamatta jotain helvetillistä, kun pidän tunteet sisällä. En pidä siitä etten tiedä tulevaa. Inhoan epävarmuutta.

(Ja anteeksi, olen viimeaikoina ihastunut giffeihin ja koonnut jo aikamoisen kokoelman koneelle. Viljelen niitä sitten tänne ehkä liiaksi.)

Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.

Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...

Oon jo pitkään haaveillut, että tekisin Päiväni kuvina -postauksen pitkästä aikaa. Mutta iltapäivään mennessä todellisuus on iskenyt. Ulos lähteminen alkaa olla entistä hankalampaa. On helpompi perustella miksi ei tarvitse lähteä, kuin miksi pitäisi lähteä. Ahdistus lähtemisestä ottaa vallan ja palaan sohvan nurkkaan istumaan. Taaskaan en saanut lähdetyksi. Kaupassakäymiset venyy, kaapit huutavat tyhjyyttä päivän tai kaksi ennen kuin olen kaupanovella.

En ole halunnut puhua miesystävälle olotilasta, koska se ei osaa käsitellä sitä. Se on tottunut, että perheessä oma pahaolo käännetään toisten syyksi, joten alkaakin syyllistämään itseään heti. Yritän vieressä hokea, ettei ole tämän syy, mutta kuka vanhoista tavoista oppii pois. Eilen sain sanotuksi, että nyt ei ole hyvä olla. Se kääntyi riidaksi, ja illalla itkin sohvalla samalla kun se söi. Vilkaisi ja haki lisää safkaa, siinä vaiheessa karkasin vessaan itkemään loput itkut pois. Ja aamulla lupasin etten koskaan enää kerro sille näistä olotiloista. Vaikuttihan se aika tyytyväiseltä tähän. Mun täytyy taas oppia pitämään kaikki sisällä. Ja toivoa, että tällä kertaa saan suljettua sen paremmin sisälle ja pysymään siellä hautaan asti.



Oon tälläviikolla testaillu miten kärsimyskukkauute auttaa ahdistukseen, stressiin, nukahtamiseen ja paskaan oloon. Kyllä se ahdistusta lievittää, mutta tähän masennukseen olisi mäkikuisma ehkä parempi vaihtoehto. En vaan viitti e-pillereiden takia sitä kokeille, se kun heikentää niitten(kin) vaikutusta. Mäkikuisman kanssa ei suositella käytettäväksi mitään lääkkeitä, eli luonnolliselle masentuneelle ja ahdistuneelle se on hyvä vaihtoehto, meille muille lääketehtaiden orjille ei.

Ollaan tapeltu joka päivä, kun tulee Suomen peli tv:stä että saanko kattoo sen vai en. Tota miestä ei kiinnostaa kahta minuuttia pidempää seurata, ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Mutta vielä kun tämä on minun koti, päätän joistain pienistä asioista omaksi edukseni.



Syömiset ei onnistu oikein. En näe normaalia tapaa toiminnoissani millään saralla. Millon ahmitaan, toisinaan jopa oksennetaan ja sitten paastotaan ja paastotaan. Se on aiheuttanut sellaisen stressin ja kiukkuilun että.. Voi hyvää päivää, voisi joku sanoa. Kiukkuiluissani ärähinkin miehelle ettei tarvi mua kahteen viikkoon sit tulla katsomaan, kun ei se sitä muutenkaan niin paljoa kiinnosta. Nähään vain hänen tahdon mukaan. Ja silti kehtaa väittää, että minä päätän kaikesta. Ei montaa päätöstä anneta mun tehdä tässä suhteessa. Toki tiedän vetäväni uhrin asemaa liiankin helposti. Enkö sitten anna toiselle tarpeeksi tilaa hengittää.

En ollut tajunnutkaan kuinka raskaksi seurustelu käy, kun täytyy siinä sivussa vammailla syömisten kanssa. Ja kuinka paljon energiaa menee siihen salailuun. Mitä useamman päivän mies hengaa täällä asunnossa, sen kiukkuisemmaksi myös muutun. En saa syödä mielihalujeni mukaan. En saa,pysty,kykene, tohdi oksentaa ihan milloin vain. Toki parit viimeillat olen vain marssinut vessaan ja oksentanut. Ei kysymyksiä, ei hämminkiä.



Oon kuitenkin yllättyny siitä kiukuttelusta. Aivot toimivat vain ruoan ympärillä. Jos haluan syödä jotain, minä todellakin haluan. Siinä ei auta onko keskiyö, raekuuro tai ukkonen. Tai jos en todellakaan halua syödä mitään se viha mikä pulpahtaa sisältä toisen moralisoidessa vieressä. Ruoka on tässä talossa herkkä aihe. Minua ei parane neuvoa.

Vappu tuli, vappu meni, en sen enempää noteerannut tänävuonna vappua. Viimevappuna kyllä mentiin armeija-scifi-teemalla onnistuneesti.Itsellä oli mm. tälläinen hihamerkki aidompien natsojen lisäksi.

Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.

Mulla ja tolla miehellä oli vain yksi sopimus. Se lupas kertoo mulle aina kun hengaa eksänsä kanssa. Sain tietää, et se on käyny sen kanssa ajelemassa lauantaina, samana päivänä kun haettiin mulle kissa ja se kiukutteli asiasta mulle. Haki lohtua toiselta. Mä en halua nukkua sen vieressä tänä yönä. Haluisin satuttaa itteeni fyysisesti, et tää henkinen kipu hellittäis.



Sori, et nää viime postaukset koskee vaan tota yhtä, mut se yks satuttaa mua enemmän, kun mun omat ajatukset ja teot.

Sitä luuli olevansa kunnossa. Löysi miehen, kaikki oli ok. Sitä luuli olevansa viisas. Mutta ei se koskaan mene niin. Yksi päivä tuli paastottua. Ja luuli ettei mies sitä huomaa. Vaikka kyllä se siitä illalla huomautti. Seuraavana päivänä tulikin ahmittua ja matka vessaan alkoi. Ovi lukkoon, hiukset kiinni ja oksentamaan. Toinen lyö oveen, huomasihan se sen tietysti. Kaikkihan sen kuulee. Alle metrin päästä se on vaikeaa tehdä hiljaa. Mutta siitähän alkoi syömishäiriöinen aivopuolisko keksimään selitystä. Syötiin samaa ruokaa, ei se voinut olla pilaantunutta... Mutta! ollaanhan me puhuttu mahdollisuudesta että olisin raskaana. Väitänpä siis että taidan olla raskaana.. Ja sain luvan kanssa oksentaa seuraavat päivät. Huomenna testeihin... Taitaa loppua lyhyeen senkin tekosyyn käyttö.. Olen(ko) sairas.