Ollaan tapeltu joka päivä, kun tulee Suomen peli tv:stä että saanko kattoo sen vai en. Tota miestä ei kiinnostaa kahta minuuttia pidempää seurata, ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Mutta vielä kun tämä on minun koti, päätän joistain pienistä asioista omaksi edukseni.



Syömiset ei onnistu oikein. En näe normaalia tapaa toiminnoissani millään saralla. Millon ahmitaan, toisinaan jopa oksennetaan ja sitten paastotaan ja paastotaan. Se on aiheuttanut sellaisen stressin ja kiukkuilun että.. Voi hyvää päivää, voisi joku sanoa. Kiukkuiluissani ärähinkin miehelle ettei tarvi mua kahteen viikkoon sit tulla katsomaan, kun ei se sitä muutenkaan niin paljoa kiinnosta. Nähään vain hänen tahdon mukaan. Ja silti kehtaa väittää, että minä päätän kaikesta. Ei montaa päätöstä anneta mun tehdä tässä suhteessa. Toki tiedän vetäväni uhrin asemaa liiankin helposti. Enkö sitten anna toiselle tarpeeksi tilaa hengittää.