Mä olen elämäni aikana kerennyt tehdä paljon hallaa keholleni eri tavoin. Joistakin teoista mulla on vieläkin pysyviä jälkiä, toisista muistoja vain mielessä. En usko, että kaikkea edes muistan. Olen vajonnut synkkyyteen, noussut sieltä ja vajonnut uudestaan. Olen saanut diagnooseja, olen taistellut niitä vastaan ja lopulta unohtanut ne, enkä ole sittemmin niistä kenellekään puhunut. Olen ollut hyvin ankara itseäni kohtaan, enkä sitä koskaan varmaan osaa lopettaa. Se on osa minua. Joten siirrän energiani johonkin muuhun, kuin yrittäisin sitä väkisin lopettaa. Annan hengityksen tasaantua. Ja vielä kerran painan pääni kylpyammeen pohjalle.

Tämä jää blogini viimeiseksi postaukseksi. Tätä ennen pidin pitkän tauon, jolloin totesin etten pysty tänne enään rehellisesti asioista kertomaan. Koska jos saan pienenkin takapakin, tiedän syytösten määrän olevan valtava. Kommentoinnin täydellinen estäminen ei kuitenkaan istu blogimaailmaan. Kiitos kaikille lukijoille, olitte mukana sitten vain vasta hetken tai pitkän matkan mitä kerkesin tämän kanssa kulkemaan. Ainakaan toistaiseksi en piilota tekstejä, vaan ne saa jäädä tänne kertomaan viestiä yhdestä pienestä matkasta.

Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

On uskomatonta, kuinka monella eri tapaa voit olla puuttellinen. Aina jollakin on huomauttamista ulkonäöstäsi. Et ole koskaan tarpeeksi laiha, kaunis, soma, söpö, nuorekas, kiinteä, urheilullinen, lihaksikas tai pitkä. Ja sitten kääntyy kelkka, ja oletkin liian yllämainituista. Ja auta armias, kun päästään pukeutumiseesi. Tai meikin käyttöön. Hiustesi väriin, pituuteen ja malliin. Koruihin, lävistyksiin ja tatuointeihin.

Kun ulkonäkö on ruodittu, et ole enää tarpeeksi viisas. Nippelitieto on liian puutteellista, koulussa arvosanoissa on aina parannettavaa. Et seuraa tarpeeksi kiihkeästi uutisia, etkä muista jokaista tapahtumaa ulkomuistista. Vuosiluvut katoavat mielestä ja nimet sekoittuvat keskenään, jos niitä koskaan olet edes oppinut muistamaan. Et ymmärrä mitään politiikasta saatikka taloudesta. Olet siis turha yksilö.

Et ole sanavalmis keskusteluissa, et osaa morkata ja vittuilla. Nykymaailmassa, kun sitä hyvyyttä ei nähdä enää hyvänä. Aina pitäisi olla tarpeeksi vittumainen ämmä, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Liikaa. Eikä sinulla ole koskaan tarpeeksi ystäviä. Ainakaan hyviä sellaisia. Olet huono ihminen, kun et saa ystävyyssuhteita luotua hetkessä, vielä huonompi jos et niitä saa pidettyä yllä.

Et harrasta oikeaa kulttuuria. Et muista oikeiden ihmisten nimiä, luet vääriä kirjoja. Et edes ymmärrä hienojen kulttuurillisten elokuvien päälle. Et osaa edes itse tuottaa mitään taiteellista. Kaikki piirtämäsi on paskaa, vääränlaista. Jos jotain soitat, olet siinä vain aloittelija, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Onko sulla edes intohimoa siihen.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Keskustelin taannoin kaverin kanssa, joka puhuu paljon menneisyydestään. Hän tuntuu tietyllä tavalla elävän siinä, olenkin kysynyt monta kertaa haluaisiko hän mennä ajassa taaksepäin. Etenkin siihen yhteen tiettyyn aikaan, josta tämä eniten puhuu. Aina vastaus on sama, "Vaikka menneisyydessä on paljon hyvää, ja siinä on turvallista elää, on menneisyys menneisyyttä. Tulevaisuus pelottaa, niin siihen on helpompi suhtautua, kun voi palata ajassa taaksepäin."

Mun on tätä aina välillä vaikea käsittää. Miten ihmisten on niin helppo elää menneisyydessä, miten heidän kasvot aina kirkastuu, kun muistelee jotain aikaa. Mä en siihen pysty. Harvoin kerron kellekkään mitään sen erikoisempaa mun menneisyydestä. En tahdo elää sitä enää. Olen jo kerran kokenut sen, miksi menisin siihen vapaaehtoisesti uudestaan. Mutta ehkä erona on se, että mun menneisyys on rikottu, ja en pysty muistamaan niitä onnellisia hetkiä.

Yritän välillä kovasti mennä menneisyydessä niihin hyviin hetkiin. Mutta ei mene kauaa, kun ruusunpunaiset filminpätkät vaihtuvat, ja tilalle astuu pelko. Kaikki ne epävarmuuden hetket yksin omassa huoneessa. Äänet, jotka kantautuu suljettujen ovien takaa. Vanhempien riitely, tappelu, lyöminen ja kuristaminen. Ovi menee kiinni, ja isä häviää yöhön. Tai koulussa kaikki ne kerrat, kun minut haukuttiin tyhmäksi, lihavaksi, tylsäksi, seinäruusuksi tai vain hylättiin pihalle yksin. Muutamaa vuotta vanhemmat pojat jahtaavat perässä ja uhkaavat tappaa. Ensimmäinen poikaystävä väkisin yrittää saada minut ottamaan hältä suihin. Toinen poikaystävä raiskaa makuuhuoneeseen, vaikka kuinka pyydän lopettamaan. Vaikka kuinka pyydän ettei tekisi sitä. Mutta miksi hän minua kuuntelisi. Myöhemmin tekee selväksi, että se oli minun vika. Minä viettelin hänet, hän toimi vain seksuaalisen vaistonsa mukaan.  Mutta mehän vain juteltiin sängyssä, naurettiin elämälle. Hän ei tehnyt mitään väärää, enkä ikinä asiasta kertonut kenellekään.

En näistä hetkistä mitään haluaisi enää elää uudelleen. Mutta ne tulevat väkisin eteen, jos minun täytyy miettiä Menneisyyttä. Menneisyys on minulle se musta ovi, jota en tahdo edes raottaa, mutta kadehdin niitä, joille se on helppoa. Koska tulevaisuus pelottaa minuakin.

Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.

Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.

Jos toisella ihmisellä, tai ihmisjoukolla on vahvempi tunneolotila. se tarttuu. Tähän perustuu hysteerinen nauru junassa, tähän perustuu myös hysteerinen paniikki junassa. Jos perustan vain tähän faktaan oman käyttäytymisen, se tarkottaisi että mun televisiolla, tai niillä ihmisillä siinä kuvassa, on mua vahvempi tunneolotila. Koska se tarttuu. Nauran, kun ne nauravat. Ja itken, kun ne itkevät.

Mutta voiko se vahvempi tunneolotila tarttua muhun myös siksi, ettei mulla itsellä ole tunneolotilaa? Vai itkenkö nykyään niin herkästi tv:n mukana, koska kaikki ne patoumat joita en aavista, pääsevät purkautumaan.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.

Oon ollu viimepäivät kipeänä, ja kuten todettuna joskus aiemmin, en ole hyvä sairastamaan. Seinät on kaatunut päälle, jonka seurauksena olohuoneen järjestys muuttui. Viritin Tv:n tietokoneeseen kiinni toiseksi näytöksi, olen vahdannut elokuvia, tehnyt suursiivouksen kämppään, syönyt särkylääkkeitä niin järkyttäviä määriä että olen herännyt oksentamaan ne pois. Ja olen myös syönyt valtavasti. Ja nyt tarkoitan todella valtavasti. Olen viikonaikana lihonut 5 kiloa, vain koska en osaa lopettaa syömistä.


En vain osaa lopettaa. Olen ollut todella täysi, mutta silti pitää syödä. Suussa pitää olla koko ajan ruokaa, mun täytyy tietää että sitä ruokaa riittää. yritän syödä ennen kuin ahdistun. Yritän hukuttaa ahdistuksen ahmimisen avulla jo ennen kuin se tulee. Ainakin olen ymmärtänyt lopullisesti sen miksi syön. Ja miksi en osaa lopettaa. Voiko joku antaa mulle vielä avaimet siihen, miten opin elämään ahdistuksen kanssa. Tai etten tekisi sitä mitä oma äiti teki. Söi ahdistukseen, söi suruun, söi ikävään. Söi kaikkiin tunteisiin. Ja minä katsoin vierestä. Katsoin ne vuodet vierestä, ymmärtämättä omaa tulevaisuutta. En ymmärtänyt omaa osaani, en miten voisin auttaa. Hengitin hiljaa vieressä, mutta kun pääsin sänkyyn hengitin raskaasti.

Joku saattaa arvata mitkä kaksi elokuvaa katsoin giffien perusteella. Jälkimmäinen on kyllä eri osasta, mutta tämä on osuvampi tähän tekstiin. Ensimmäisen(gif) katsoin 3 kertaa vuorokauden aikana... Ja pari muutakin leffaa näiden kaveriksi.

Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Mä alan kyllästyä, kun ihmiset aina toitottaa etten näytä niin painavalta. Muistan miten äiti kerto, että lääkäri punnitti mut vauvana useamman kerran. Ei kuulemma uskonut, että niin siro vauva painaa niin paljon. Hänen sanoja, ei minun. En ole koskaan tuntenut itteäni siroksi. Mutta jokin mussa painaa. Oon aina 5-10 kiloa painavempi, kuin miltä näytän. Tää ei oo mun silmissä, vaan muitten. Omin silmin painan varmaan 100 kiloa enemmän, kuin mitä vaaka näyttää. Se vain pistää nyppimään jossain vaiheessa. Muistan skitsonneeni osastolla lääkärille joka ei uskonut mun painoa, että hakee sen vaa'an tähän niin näytän. Ei hakenut.

Oon alkanut haaveilla kissakaverista. En vaan saa sille siunausta, kun jouduin vasta vuosi sitten luopumaan koirasta. En pärjänny sen kanssa, en niin mitenkään päin. Sillä oli aivan oma tahto, johon en ikinä oppinut vaikuttamaan. Eikä se oikein viihtynyt, kun saatoin tehdä 10-12 tuntisia päiviä. Ei kuulu oikein koiran luonteeseen olla niin pitkään yksin, harmillista kyllä.

Ruokamyrkytysepisodista jäi päälle yleinen etovuus. Nyt jos syö jotain, ihan mitä tahansa, tulee todella huono olo. Saan helposti muutenkin erilaisia kammoja ruoan suhteen, ja kaikki oksennustaudit on vaikuttanut jotenkin. Meni 10 vuotta, ennen kuin suostuin juomaan appelsiinilimsaa uudestaan, sitä piti aina oksennustaudissa juoda lapsena. Daim-jäätelöön en ole koskenut ensimmäisen kerran jälkeen. Ja en enää ikinä pysty syömään kermaperunoita, enkä vanukkaita. Tästä taisi jäädä kammo kaikkeen ruokaan. Ei enää mitään ikinä. Viimepäivinä mun mielessä on pyörinyt vain kysymys, kuinka nopeasti paino voi tippua. Jos lopetan nyt syömisen täysin, paljon painan viikon päästä. Tai kahden. Entä uudenvuoden aattona?

En tiedä pystyykö kukaan teistä lukihoista samaistumaan seuraavaan tekstiin. Mutta haluan nyt jakaa yjden niistä syistä, mikä saa mut aina palaamaan tähän pisteeseen takaisin. Syy, mikä muistuttaa mua vihaamaan itteäni.

Olen käynyt baareissa joittenkin mielestä tarpeeksi, omasta mielestä silti liian vähän. Olen käynyt yksin, ryhmissä, ja kahden kesken. En koskaan silloin, kun olen seurustellut, jostain syystä. Ehkä en uskalla olla se lääppivä pari baarissa. Tai ehkä en ole kaivannut alkoholia suhteessa. Mutta aina, kun käyn baarissa törmään yhteen ilmiöön. Mua ei ole _koskaan_ yritetty iskeä baarissa. En kaipaa mitenkään palavasti sitä, mutta jos on käynyt baareissa yhtä monesti kuin minä, sitä odottaisi että edes joskus joku. Mutta ei. Ei koskaan. Olen katsonut monet kerrat kyllä vierestä kun kavereita tullaan jututtamaan "sillä silmällä". Joskus ne lähtee toisen matkaan, joskus vaihtavat vain numeroita ja joskus vain.. Kieltäytyvät kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti.

Se jää mieleen. Se aluksi jäi vain kytemään takaraivoon. Ajatus siitä, miksi mua ei pidetä viehättävänä. Ja koska se perustuu aina täysin ulkonäköön, on siinä jotain vialla. En osaa tällä hetkellä sanoa yhtään kohtaa kropasta, josta pitäisin. Hiukset ei ole enää niin paksut, kuin nuorempana. Sormet on lyhyet ja paksut. Vihaan jalkojani, varpaitani, reisiäni. Pohkeet ovat paksut, yrittävät kilpailla reisieni kanssa. Vatsa ei ole timmi, vaan löysä hyllyvä irstas. Rinnat riippuvat turhina rumina ulokkeina. Eivät ole enää edes napakat, vaan painovoima teki niihin temppunsa jo teini-ikäisenä. Naama näyttää sotatantereen uhrilta. Silmät ovat aina puoliummessa, väsyneet, kyllästyneet. Ja kädet hyllyvät vieressä. Mistä voisin pitää. Ja miten voin korjata tämän vääryyden.

Pelkään myös laihtumista. Sitten kun olen laihtunut, kelpaanko edelleenkään kenelekään. Vai kääntääkö naamavärkki kaikki iskemään edelleen kaverit ympäriltäni. En ikinä opi rakastamaan itteäni, joten ei kukaan muukaan voi oppia rakastamaan mua. Tiedän sen. Mutta silti vihaan itseäni. Ja silti palaan baariin. En enää yksin, se on kuin isku kasvoja vasten.

Löydän muuten viikoittain uuden luomen iholtani.

Mun ystäväpiiri koostuu lähinnä ihmisistä joilla on vain ongelmia. Ongelmat on kaikkea syömisvammailusta ahdistukseen väkijoukossa ripauksella, tai pikemminkin kulhollisella masennusta ja ylitsepääsemätöntä väsymystä. Välitän näistä ihmisistä silti paljon, jokainen on täydellinen minulle ongelmineen. Mutta jokainen keskustelu on myös niin raskas heidän kanssaan. Keskustelut on kuin pokeripeli, katsotaan toistemme ongelmat ja korotetaan omilla. Voittaja on se, jolla on pahimmat/eniten ongelmia ja palkinnoksi hän saa loppu päivän puhua omista ongelmistaan muiden auttaessa. Ja jotenkin olen varma, että jotkut huijaa. Varmasti värität värisuoraasi korteilla hihastasi. 

En ole terapeutti, olen opiskellut psykologiaa yhden kurssin verran aikoinaan lukiossa. En osaa auttaa, vaikka ongelmanainen olen ollut suurimman osan elmästä. Silti tunnen sen valtavan velvollisuuden pelastaa muut. Miksen tietäisi paremmin miten tehdä ja toimia, kun en itse toimi niin. Katsokaa minua, minä näytän miten käy kun toimitaan väärin. Kuulkaa minua, katsokaa tekoni. Hävitkää kerrankin se pokeripeli ja olkaa siitä kiitollisia. 

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Pelkään tulevaisuutta. Pelkään sitä epävarmuutta ja tietämättömyyttä. Jos pystyisin, haluaisin tietää nyt miten mun elämässä käy. Inhoan olla tiedoton. Siksi vihaan myös yllätyksiä. Tai uuteen kouluun/työpaikkaan/harrastukseen/kaupunkiin/tapaamiseen/jne. menoa. Kaikki, mitä en tiedä on todella pelottavaa. Se on ollut melkolailla aina niin. Olen aina jännittänyt ja pelännyt uusia asioita. Moni tuttavuus ja harrastus onkin jäänyt kokematta rohkeuden puutteen takia.

On myös hankala luopua tutusta ja turvallisesta. Jo, koska tiedostan tämän, liian usein satutan ja rankaisen itseäni luopumalla jostain mihin olen turvautunut, jotain mihin olen luottanut, äkisti. Kuin laastarin repäisisi liian aikaisin. Tuntuu, että mun elämän tärkein missio on satuttaa itteeni mahdollisimman paljon, mahdollisimman monella ja luovalla tavalla. 

Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö,  tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista: ... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.



Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.



Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.