Oon ollu viimepäivät kipeänä, ja kuten todettuna joskus aiemmin, en ole hyvä sairastamaan. Seinät on kaatunut päälle, jonka seurauksena olohuoneen järjestys muuttui. Viritin Tv:n tietokoneeseen kiinni toiseksi näytöksi, olen vahdannut elokuvia, tehnyt suursiivouksen kämppään, syönyt särkylääkkeitä niin järkyttäviä määriä että olen herännyt oksentamaan ne pois. Ja olen myös syönyt valtavasti. Ja nyt tarkoitan todella valtavasti. Olen viikonaikana lihonut 5 kiloa, vain koska en osaa lopettaa syömistä.
En vain osaa lopettaa. Olen ollut todella täysi, mutta silti pitää syödä. Suussa pitää olla koko ajan ruokaa, mun täytyy tietää että sitä ruokaa riittää. yritän syödä ennen kuin ahdistun. Yritän hukuttaa ahdistuksen ahmimisen avulla jo ennen kuin se tulee. Ainakin olen ymmärtänyt lopullisesti sen miksi syön. Ja miksi en osaa lopettaa. Voiko joku antaa mulle vielä avaimet siihen, miten opin elämään ahdistuksen kanssa. Tai etten tekisi sitä mitä oma äiti teki. Söi ahdistukseen, söi suruun, söi ikävään. Söi kaikkiin tunteisiin. Ja minä katsoin vierestä. Katsoin ne vuodet vierestä, ymmärtämättä omaa tulevaisuutta. En ymmärtänyt omaa osaani, en miten voisin auttaa. Hengitin hiljaa vieressä, mutta kun pääsin sänkyyn hengitin raskaasti.
Comments (2)
Ihanaa, että joku muukin ahtaa itsensä täyteen ruokaa. Tai "ihanaa" on kyllä väärä sana, mutta silti. Jotenkin helpottavaa, että joku muu tekee samaa, ja samaan aikaan kuin minä. En ehkä olekaan niin turha luuseri kuin kuvittelen, en ole ainoa joka näin tekee. Ja koska en ajattele muista, että "tuo on nolo kun se tekee noin", on aika epäloogista ajatella itsestään niin kun tekee samaa. On vähän helpompaa taas sietää itseään.
Et kyllä ole ainoa, sen voin taata. Ja on melko tavanomaista nähdä omat teot ja keho ihan erisilmin kuin toisten. Sitä on ankarampi itselle, kuin muille. Olettaa oman mielen olevan raudan luja, vaikka ymmärtää muiden kohdalla ettei se aina ole mahdollista ja liikaa ei voi vaatia. Mutta et ole luuseri, ehkä hieman rikki niinkuin minäkin.