En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.