Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.