On uskomatonta, kuinka monella eri tapaa voit olla puuttellinen. Aina jollakin on huomauttamista ulkonäöstäsi. Et ole koskaan tarpeeksi laiha, kaunis, soma, söpö, nuorekas, kiinteä, urheilullinen, lihaksikas tai pitkä. Ja sitten kääntyy kelkka, ja oletkin liian yllämainituista. Ja auta armias, kun päästään pukeutumiseesi. Tai meikin käyttöön. Hiustesi väriin, pituuteen ja malliin. Koruihin, lävistyksiin ja tatuointeihin.

Kun ulkonäkö on ruodittu, et ole enää tarpeeksi viisas. Nippelitieto on liian puutteellista, koulussa arvosanoissa on aina parannettavaa. Et seuraa tarpeeksi kiihkeästi uutisia, etkä muista jokaista tapahtumaa ulkomuistista. Vuosiluvut katoavat mielestä ja nimet sekoittuvat keskenään, jos niitä koskaan olet edes oppinut muistamaan. Et ymmärrä mitään politiikasta saatikka taloudesta. Olet siis turha yksilö.

Et ole sanavalmis keskusteluissa, et osaa morkata ja vittuilla. Nykymaailmassa, kun sitä hyvyyttä ei nähdä enää hyvänä. Aina pitäisi olla tarpeeksi vittumainen ämmä, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Liikaa. Eikä sinulla ole koskaan tarpeeksi ystäviä. Ainakaan hyviä sellaisia. Olet huono ihminen, kun et saa ystävyyssuhteita luotua hetkessä, vielä huonompi jos et niitä saa pidettyä yllä.

Et harrasta oikeaa kulttuuria. Et muista oikeiden ihmisten nimiä, luet vääriä kirjoja. Et edes ymmärrä hienojen kulttuurillisten elokuvien päälle. Et osaa edes itse tuottaa mitään taiteellista. Kaikki piirtämäsi on paskaa, vääränlaista. Jos jotain soitat, olet siinä vain aloittelija, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Onko sulla edes intohimoa siihen.

Tää kaikki on peliä. Mun tunteet otti haasten vastaan, vastahan mä hehkutin kaiken hienoutta. Manasin sen kaiken pois. Kaikki tuo onni kääntyi.

Asiat rullaa jollain painolla eteenpäin. En enää kaipaa edellistä suhdetta millään tavalla. Lopulta, kun se alun pahin olo meni ohitse, se kaipuu hävisi kokonaan. Pystyin näkemään koko kuvan. Pystyin vihdoin ottamaan sen askeleen taaksepäin ja katsomaan itseäni etäältä. Nähdä millaiseen oloon se suhde minut ajoi. Ja ymmärrän oppineeni siitä(kin) suhteesta jotain. Jotain itsestäni, ja jotain ihmissuhteista. Mikä toimii ja mikä ei.

Kertoilin tuossa blogitekstissä yhdestä miehestä. Luulin etten häntä sen kummemmin enää näkisi. Mutta kuinka ollakaan, ollaan tässä viikkojen aikana oltu tekemisissä. Olen nauranut mahani kipeäksi ja olen saanut sitä kaipaamaani kosketusta. En kuitenkaan tiedä mitä tänä viikonloppuna tapahtui. Tähän asti ihastumisen tunne oli niin voimakas. Mutta nyt. En tiedä onko omat tunteeni laantuneet välinpitämättömäksi vai aistinko että tuon miehen tunteet minua kohtaan olisivat hiipuneet. Jotenkin asiat ei tunnu enää samalta. Vai onko tämä vain pelkoa. Etten osaakkaan enää heittäytyä suhteeseen luottamuksella. Uskaltautua uskomaan, että joku saattaisi sittenkin välittää.

Ja pelkään etten ole tarpeeksi kaunis hänelle.


Tiivistettynä. Viimeisen kuukauden aikana olen tuntenut rakkautta, ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta, itseinhoa, itsetuhoisuutta, surua, ihastusta, arvottomuutta, kaipuuta, helpotusta, vihaa, huonoa oloa, huonoa omatuntoa, vapautta, häpeää, alakuloa, ärsyyntymistä, vittuuntumista ja onnea. Tiivistettynä. Jotkin tunteet unohtaen. En tiedä. Haluaisin kirkua tämän olon ulos. Tämän saatanallisen epävarmuuden. Tämän epävarmuuden, jolla saatan pilata jotain arvokasta. Tai saatan olla pilaamatta jotain helvetillistä, kun pidän tunteet sisällä. En pidä siitä etten tiedä tulevaa. Inhoan epävarmuutta.

(Ja anteeksi, olen viimeaikoina ihastunut giffeihin ja koonnut jo aikamoisen kokoelman koneelle. Viljelen niitä sitten tänne ehkä liiaksi.)

Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.

Jos toisella ihmisellä, tai ihmisjoukolla on vahvempi tunneolotila. se tarttuu. Tähän perustuu hysteerinen nauru junassa, tähän perustuu myös hysteerinen paniikki junassa. Jos perustan vain tähän faktaan oman käyttäytymisen, se tarkottaisi että mun televisiolla, tai niillä ihmisillä siinä kuvassa, on mua vahvempi tunneolotila. Koska se tarttuu. Nauran, kun ne nauravat. Ja itken, kun ne itkevät.

Mutta voiko se vahvempi tunneolotila tarttua muhun myös siksi, ettei mulla itsellä ole tunneolotilaa? Vai itkenkö nykyään niin herkästi tv:n mukana, koska kaikki ne patoumat joita en aavista, pääsevät purkautumaan.

En tiedä pystyykö kukaan teistä lukihoista samaistumaan seuraavaan tekstiin. Mutta haluan nyt jakaa yjden niistä syistä, mikä saa mut aina palaamaan tähän pisteeseen takaisin. Syy, mikä muistuttaa mua vihaamaan itteäni.

Olen käynyt baareissa joittenkin mielestä tarpeeksi, omasta mielestä silti liian vähän. Olen käynyt yksin, ryhmissä, ja kahden kesken. En koskaan silloin, kun olen seurustellut, jostain syystä. Ehkä en uskalla olla se lääppivä pari baarissa. Tai ehkä en ole kaivannut alkoholia suhteessa. Mutta aina, kun käyn baarissa törmään yhteen ilmiöön. Mua ei ole _koskaan_ yritetty iskeä baarissa. En kaipaa mitenkään palavasti sitä, mutta jos on käynyt baareissa yhtä monesti kuin minä, sitä odottaisi että edes joskus joku. Mutta ei. Ei koskaan. Olen katsonut monet kerrat kyllä vierestä kun kavereita tullaan jututtamaan "sillä silmällä". Joskus ne lähtee toisen matkaan, joskus vaihtavat vain numeroita ja joskus vain.. Kieltäytyvät kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti.

Se jää mieleen. Se aluksi jäi vain kytemään takaraivoon. Ajatus siitä, miksi mua ei pidetä viehättävänä. Ja koska se perustuu aina täysin ulkonäköön, on siinä jotain vialla. En osaa tällä hetkellä sanoa yhtään kohtaa kropasta, josta pitäisin. Hiukset ei ole enää niin paksut, kuin nuorempana. Sormet on lyhyet ja paksut. Vihaan jalkojani, varpaitani, reisiäni. Pohkeet ovat paksut, yrittävät kilpailla reisieni kanssa. Vatsa ei ole timmi, vaan löysä hyllyvä irstas. Rinnat riippuvat turhina rumina ulokkeina. Eivät ole enää edes napakat, vaan painovoima teki niihin temppunsa jo teini-ikäisenä. Naama näyttää sotatantereen uhrilta. Silmät ovat aina puoliummessa, väsyneet, kyllästyneet. Ja kädet hyllyvät vieressä. Mistä voisin pitää. Ja miten voin korjata tämän vääryyden.

Pelkään myös laihtumista. Sitten kun olen laihtunut, kelpaanko edelleenkään kenelekään. Vai kääntääkö naamavärkki kaikki iskemään edelleen kaverit ympäriltäni. En ikinä opi rakastamaan itteäni, joten ei kukaan muukaan voi oppia rakastamaan mua. Tiedän sen. Mutta silti vihaan itseäni. Ja silti palaan baariin. En enää yksin, se on kuin isku kasvoja vasten.

Löydän muuten viikoittain uuden luomen iholtani.

Tulee lievästi tyhmä olo katsoa jotain videonpätkää, elokuvaa, mainosta ja alkaa itkeä pienestä asiasta. En edes aina ymmärrä miksi alan itkemään. Joskus siihen on selkeä yhteys, joku pieni asia muistuttaa toisen pois nukkumisesta tai lyönnistä. Viiltävästä sanasta tai omasta avuttomuudestaan. Mutta joskus.. Joskus saatan alkaa itkemään vain sitä, kun kissa pelastetaan puusta. En ole koskaan ollut näin tunteellinen. Mutta tämä viime vuosi? Kaikki tuntui muuttuvan. Näytä minulle videonpätkä nauravasta vauvasta ja itken. Näytä minulle kissanpentu, joka nostetaan lätäköstä ja itken. Näytä minulle video, jossa soi taustalla klassinen piano ja itken.

Kaipaan edelleen, että olisin löytänyt hyvän terapeutin. Jonkun johon luottaisin. Jonkun, jonka luokse haluaisin palata. Mutta ei minulla ole siihen varaa. Pahimmillaan kuukauden laskujen jälkeen, minulle jää 100€ ruokarahaa. Ja ei, niissä laskuissa ei ole mitään turhaa. En tilaa lehtiä, kännykkä on pre-paid liittymällä, internetinkin saan tuettuna isältä. Ei mulla olis omilla tuloilla varaa nettiin, jota nykypäivän ihminen ei voi elää ilman. Haaveilen silti rasvanpolttovalmisteista. 

Laukussa kuumottaa uudet laksatiivit. Laskin jo linja-autossa milloin voin ottaa seuraavan satsin, milloin on turvallista ottaa. Haluan aina olla kotona, kun niiden vaikutus iskee. Vaikka työharjoittelupaikassa ei ole ongelma käydä vessassa, silti tuntuu vielä turvallisemmalta laskea ottamisesta 6 tuntia eteenpäin. Olenhan varmasti kotona, olenhan ollut kotona jo ainakin tunnin, mieluummin kaksi. 


Tv:ssä pyörii Olet mitä syöt. Kaikki tuo ruokamäärä pöydällä. Huono-olo.