Asiat rullaa jollain painolla eteenpäin. En enää kaipaa edellistä suhdetta millään tavalla. Lopulta, kun se alun pahin olo meni ohitse, se kaipuu hävisi kokonaan. Pystyin näkemään koko kuvan. Pystyin vihdoin ottamaan sen askeleen taaksepäin ja katsomaan itseäni etäältä. Nähdä millaiseen oloon se suhde minut ajoi. Ja ymmärrän oppineeni siitä(kin) suhteesta jotain. Jotain itsestäni, ja jotain ihmissuhteista. Mikä toimii ja mikä ei.

Kertoilin tuossa blogitekstissä yhdestä miehestä. Luulin etten häntä sen kummemmin enää näkisi. Mutta kuinka ollakaan, ollaan tässä viikkojen aikana oltu tekemisissä. Olen nauranut mahani kipeäksi ja olen saanut sitä kaipaamaani kosketusta. En kuitenkaan tiedä mitä tänä viikonloppuna tapahtui. Tähän asti ihastumisen tunne oli niin voimakas. Mutta nyt. En tiedä onko omat tunteeni laantuneet välinpitämättömäksi vai aistinko että tuon miehen tunteet minua kohtaan olisivat hiipuneet. Jotenkin asiat ei tunnu enää samalta. Vai onko tämä vain pelkoa. Etten osaakkaan enää heittäytyä suhteeseen luottamuksella. Uskaltautua uskomaan, että joku saattaisi sittenkin välittää.

Ja pelkään etten ole tarpeeksi kaunis hänelle.


Tiivistettynä. Viimeisen kuukauden aikana olen tuntenut rakkautta, ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta, itseinhoa, itsetuhoisuutta, surua, ihastusta, arvottomuutta, kaipuuta, helpotusta, vihaa, huonoa oloa, huonoa omatuntoa, vapautta, häpeää, alakuloa, ärsyyntymistä, vittuuntumista ja onnea. Tiivistettynä. Jotkin tunteet unohtaen. En tiedä. Haluaisin kirkua tämän olon ulos. Tämän saatanallisen epävarmuuden. Tämän epävarmuuden, jolla saatan pilata jotain arvokasta. Tai saatan olla pilaamatta jotain helvetillistä, kun pidän tunteet sisällä. En pidä siitä etten tiedä tulevaa. Inhoan epävarmuutta.

(Ja anteeksi, olen viimeaikoina ihastunut giffeihin ja koonnut jo aikamoisen kokoelman koneelle. Viljelen niitä sitten tänne ehkä liiaksi.)