Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.