Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Lähen viikonlopuks äitiä tapaamaan. Juna lähtee huomenna, ja en ole pakannut mitään. Lippujen ostamisen lisäksi olen laitellut läppäriä. Ubuntun päivittämisen lisäksi olen pari viime päivää tuskastunut ettiessäni matkakatsomista. En haluis kattoo mitään elokuvaa, tuntuu etten jaksa keskittyä niihin. En jaksa sitoutua 1,5 tunnin ajaksi, saatikka 2 tunnin elokuvan ajaksi. En edes vaikka tiedän ettei mulla ole vaihtoehtoja. Musikaalin jaksaisin varmaan katsoa, mutta en tiedä kiinnostaako mua katsoa Sound of music, West side story, Moulin Rogue tai Hair. Olisin halunnut katsoa Rocky Horror Picture Shown, mutta se ei taida sopia yleiseen tilaan. Yritän muutenkin välttää etten katsoisi mitään turhan väkivaltaista tai missä esiintyy alastomia/lähes alastomia ihmisiä. En halua joutua silmätikuksi junassa. Joten päädyin ottamaan DVD-hyllystä draama-sarjoja.

En ole saavuttanut viimeaikoina mitään mistä olisin viisastunut, vahvistunut, tullut järkiini tai edes elänyt normaalia kunnollista elämää. Oksensin taas tänään. Se vain tuli mieleeni, kun näin jakson jossa tyttö oksensi. Halusin tehdä saman. Vain todistaakseni itselleni pystyväni vielä siihen. Halusin näyttää itselleni olevan vielä silläkin saralla sekaisin. En ole muutamaan viikkoon käynyt edes salilla. Olen todella huono ihminen joka heittää vähäiset rahat hukkaan. Olen saanut ahdistuskohtauksia ulkona, sisällä, sängyssä, koulussa... Haluaisin lyödä nyrkin seinästä läpi. Haluaisin lopettaa hengittämisen.

Oon ollu viimepäivät kipeänä, ja kuten todettuna joskus aiemmin, en ole hyvä sairastamaan. Seinät on kaatunut päälle, jonka seurauksena olohuoneen järjestys muuttui. Viritin Tv:n tietokoneeseen kiinni toiseksi näytöksi, olen vahdannut elokuvia, tehnyt suursiivouksen kämppään, syönyt särkylääkkeitä niin järkyttäviä määriä että olen herännyt oksentamaan ne pois. Ja olen myös syönyt valtavasti. Ja nyt tarkoitan todella valtavasti. Olen viikonaikana lihonut 5 kiloa, vain koska en osaa lopettaa syömistä.


En vain osaa lopettaa. Olen ollut todella täysi, mutta silti pitää syödä. Suussa pitää olla koko ajan ruokaa, mun täytyy tietää että sitä ruokaa riittää. yritän syödä ennen kuin ahdistun. Yritän hukuttaa ahdistuksen ahmimisen avulla jo ennen kuin se tulee. Ainakin olen ymmärtänyt lopullisesti sen miksi syön. Ja miksi en osaa lopettaa. Voiko joku antaa mulle vielä avaimet siihen, miten opin elämään ahdistuksen kanssa. Tai etten tekisi sitä mitä oma äiti teki. Söi ahdistukseen, söi suruun, söi ikävään. Söi kaikkiin tunteisiin. Ja minä katsoin vierestä. Katsoin ne vuodet vierestä, ymmärtämättä omaa tulevaisuutta. En ymmärtänyt omaa osaani, en miten voisin auttaa. Hengitin hiljaa vieressä, mutta kun pääsin sänkyyn hengitin raskaasti.

Joku saattaa arvata mitkä kaksi elokuvaa katsoin giffien perusteella. Jälkimmäinen on kyllä eri osasta, mutta tämä on osuvampi tähän tekstiin. Ensimmäisen(gif) katsoin 3 kertaa vuorokauden aikana... Ja pari muutakin leffaa näiden kaveriksi.

En tiedä pystyykö kukaan teistä lukihoista samaistumaan seuraavaan tekstiin. Mutta haluan nyt jakaa yjden niistä syistä, mikä saa mut aina palaamaan tähän pisteeseen takaisin. Syy, mikä muistuttaa mua vihaamaan itteäni.

Olen käynyt baareissa joittenkin mielestä tarpeeksi, omasta mielestä silti liian vähän. Olen käynyt yksin, ryhmissä, ja kahden kesken. En koskaan silloin, kun olen seurustellut, jostain syystä. Ehkä en uskalla olla se lääppivä pari baarissa. Tai ehkä en ole kaivannut alkoholia suhteessa. Mutta aina, kun käyn baarissa törmään yhteen ilmiöön. Mua ei ole _koskaan_ yritetty iskeä baarissa. En kaipaa mitenkään palavasti sitä, mutta jos on käynyt baareissa yhtä monesti kuin minä, sitä odottaisi että edes joskus joku. Mutta ei. Ei koskaan. Olen katsonut monet kerrat kyllä vierestä kun kavereita tullaan jututtamaan "sillä silmällä". Joskus ne lähtee toisen matkaan, joskus vaihtavat vain numeroita ja joskus vain.. Kieltäytyvät kohteliaasti tai vähemmän kohteliaasti.

Se jää mieleen. Se aluksi jäi vain kytemään takaraivoon. Ajatus siitä, miksi mua ei pidetä viehättävänä. Ja koska se perustuu aina täysin ulkonäköön, on siinä jotain vialla. En osaa tällä hetkellä sanoa yhtään kohtaa kropasta, josta pitäisin. Hiukset ei ole enää niin paksut, kuin nuorempana. Sormet on lyhyet ja paksut. Vihaan jalkojani, varpaitani, reisiäni. Pohkeet ovat paksut, yrittävät kilpailla reisieni kanssa. Vatsa ei ole timmi, vaan löysä hyllyvä irstas. Rinnat riippuvat turhina rumina ulokkeina. Eivät ole enää edes napakat, vaan painovoima teki niihin temppunsa jo teini-ikäisenä. Naama näyttää sotatantereen uhrilta. Silmät ovat aina puoliummessa, väsyneet, kyllästyneet. Ja kädet hyllyvät vieressä. Mistä voisin pitää. Ja miten voin korjata tämän vääryyden.

Pelkään myös laihtumista. Sitten kun olen laihtunut, kelpaanko edelleenkään kenelekään. Vai kääntääkö naamavärkki kaikki iskemään edelleen kaverit ympäriltäni. En ikinä opi rakastamaan itteäni, joten ei kukaan muukaan voi oppia rakastamaan mua. Tiedän sen. Mutta silti vihaan itseäni. Ja silti palaan baariin. En enää yksin, se on kuin isku kasvoja vasten.

Löydän muuten viikoittain uuden luomen iholtani.