En muista millon olin viimeks näin väsynyt. Otin iltapäivällä tyynyn ja peiton, ja makoilin lattialla. Vain matto "pehmikkeenä", enemmänkin se suojas lattian kylmyydeltä. Olin sammuttanut valot, ja koneelta soi musiikki. Suljin silmät, ja nukahdin melkein heti. En muista kuulleeni edes toisen kappaleen alkavan. Heräsin jossain vaiheessa naapureiden meteliin parvekkeelta, ja siirryin puoliunessa makuuhuoneeseen. Olin todellakin puoliksi vielä unessa, en jaksanut pitää silmiä koko matkalla auki, en muistanut ottaneeni kännykkää mukaan makuuhuoneeseen, enkä edes kunnolla muista miksi siirryin sänkyyn nukkumaan. Mun ei pitänyt nukkua tänään päivällä, koska nyt pitäisi siirtymään yöunille. Herätyskello soi 04.15 ja huomenna pitäisi oikeasti olla skarppina töissä. Eikä enää tule uni.

Olen vältellyt poliaikaa. Ne pommittaa mua kirjeillä, varaa aina aikoja, ja aina perun ne. Sitten ne yrittänät soittaa takaisin uudesta ajasta ja en vastaa. Ja tulee toinen kirje. Toinen ajanvaraus, jonka perun. Milloinkohan ne tajuavat. En halua mennä sinne. Oli virhe alunperin mennä sinne.

Viimeöinä nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Ahistuskohtaukset alkaa iskeä taas päälle, jokainen "virhe" muistuu mieleen. Jatkuva kertaus siitä miltä olen näyttänyt toisten silmissä. Hassua kyllä, vaikka yöunet on jääneet siihen neljän tunnin kieppeille, en ole töissä yhtään väsynyt. Herätys on siinä 04.30 ja töissä jaksan painaa helposti 8-10 tunnin päiviä. Lisääkin tekisin, jos hommia riittäisi. Mutta kuinkahan kauan sitä jaksaa. Vai tuleeko romahdus vasta koulunpenkillä. Teoriaa teorian perään, ja ei yhtään liikkumista. Vain istumista samassa paikassa ruutupaperi nenän edessä.











Kaipaan virikkeitä. Elän virikkeillä. Jos ei ole tekemistä, syön. Tai nukun. Mutta enimmäkseen taidan syödä. Päivät täytyy saada täyteen toimintaa, ei hetkeäkään hiljaa. Tai kuten viimepäivät, loppu ilta ripulissa kun laksatiiveja menee vähän turhankin paljon.

Jos voisin palata lapsuuteen, lakkaisin puhumasta. Haaveilen siitä usein. Mahdollisuudesta keksiä jo pienenä, ettei tarvitse puhua. Haluaisin olla hiljaa. Haaveilen siitä ehkä siksi, että siten mulla olisi täydellinen syy olla omassa maailmassa. Ei tarvitsisi tuskailla miksei ole sosiaalista elämää. Olisin vain minä omassa pienessä maailmassa.

En tiedä, mistä kirjoittaisin. Mikään ei muutu. Käyttäytyminen ei muutu, ajatukset ei muutu, teot ei muutu. Väsymys ei väisty, viha itseään kohtaan ei tunnu katoavan. Kyyneleet virtaa päivittäin, vessan lattiasta tulee ystävä yhä useammin ja useammin.

Heräsin yöllä, mikä ei ole yhtään epänormaalia. Mutta se mikä oli outoa, oli että koko maailma pyöri silmissä. Makasin sängyllä ja yritin katsoa kuvia sängyn vierellä, mutta ne eivät pysyneet paikallaan. Kuvat pyörivät ja pyörivät. Olotilasta en olisi arvannut, etten ole sillä hetkellä parhaimmassa voinnissa. En kuitenkaan uskaltanut nousta sängystä ja kokeilla kantaako jalat.


Ja uusi verensokerimittarikin on ollut melkein ahkerassa käytössä. Ihan ok arvoja se antaa, siinä 4,0 - 5,0 mmol/l tienoilla se pyörii. Toisaalta en edes niin hyvin tiedä, millä tavalla sitä pitäisi seurata, ostin mittarin vain nippelitiedon takia.

Joskus muutamavuosi sitten en pitänyt unensieppaajista. En nähnyt niiden kauneutta, enkä oikein uskonut niitten tarkoitukseen. En oikeastaan ymmärrä miksi, koska näen unia valtavasti. Muistan käytännössä jokainen aamu mitä unta olen nähnyt, ja saatan herätä yöllä useammankin kerran unen takia. En näe erityisesti painajaisia, mutta harvoin ne unet mitään pilvilinnaan rakennettuna niittyjäkää ole. Yleensä ne on kryptisiä, outoja, hieman ahdistavia ja hyvin sidoksissa edellisen päivän tapahtumiin, keskusteluihin ja ajatuksiin.
Olen saanut unihalvauksen kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin sitä todella paljon. En ollut kuullut unihalvauksista, en tiennyt mitä se oli mitä koin, ja se oli hirveää. Toisella kerralla tiesin siitä jo enemmän, ja alkujärkytyksen jälkeen osasin ottaa ne hallusinaatiot hallusinaatioina, eikä pulssi ollut enää niin korkea. Silti, kykemättömyys liikkua on jotain... Etenkin, kun sain kuulo-, näkö- ja tuntoharhat edellisellä kerralla. Ensimmäisellä kerralla selvisin "vain" kuulo- ja näköharhoilla.

Joten tänään tein oman unensiepparin. Sen vieressä roikkuu kaksi "toivomusaavetta". En tiedä niiden oikeaa nimeä, mutta törmäsin niihin jossain aasialaisessa leffassa. Pointti siis on toivoa toive, ja laittaa yksi "aave" per toive roikkumaan. Sitten, kun toive toteutuu, saa tälle aaveelle piirtää silmät ja suun.

Olen taikauskoinen. Jopa psykiatri ja hoitajat ovat huolestuneet tästä. Olen kuulemma liian taikauskoinen. Mitä sitten, jos uskon, että manaamalla asiat saa menemään huonosti? Ei se sinua satuta.