Viimeöinä nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Ahistuskohtaukset alkaa iskeä taas päälle, jokainen "virhe" muistuu mieleen. Jatkuva kertaus siitä miltä olen näyttänyt toisten silmissä. Hassua kyllä, vaikka yöunet on jääneet siihen neljän tunnin kieppeille, en ole töissä yhtään väsynyt. Herätys on siinä 04.30 ja töissä jaksan painaa helposti 8-10 tunnin päiviä. Lisääkin tekisin, jos hommia riittäisi. Mutta kuinkahan kauan sitä jaksaa. Vai tuleeko romahdus vasta koulunpenkillä. Teoriaa teorian perään, ja ei yhtään liikkumista. Vain istumista samassa paikassa ruutupaperi nenän edessä.











Kaipaan virikkeitä. Elän virikkeillä. Jos ei ole tekemistä, syön. Tai nukun. Mutta enimmäkseen taidan syödä. Päivät täytyy saada täyteen toimintaa, ei hetkeäkään hiljaa. Tai kuten viimepäivät, loppu ilta ripulissa kun laksatiiveja menee vähän turhankin paljon.

Jos voisin palata lapsuuteen, lakkaisin puhumasta. Haaveilen siitä usein. Mahdollisuudesta keksiä jo pienenä, ettei tarvitse puhua. Haluaisin olla hiljaa. Haaveilen siitä ehkä siksi, että siten mulla olisi täydellinen syy olla omassa maailmassa. Ei tarvitsisi tuskailla miksei ole sosiaalista elämää. Olisin vain minä omassa pienessä maailmassa.