Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Mä turhauduin hoitolassa nopeasti. Jo muutama päivä osoitti, ettei siellä tapahdu mitään. Hoitaja kävi jossain vaiheessa päivää kyselemässä ajatuksia, yritti haastatella noin tunnin ajan. Yhden harjoittelijan kanssa tultiin kyllä ihan juttuun, tosin me puhuttiin kaikesta muusta, kuin minusta. Selvitin mm. sen edellisen ammatin. Toiselle harjoittelijalle taas analysoin pihan autoja, pystyin päättelemään lähes kaikkien autojen oikeat omistajat. Mutta välttelin itsestäni puhumista. Koska mitä puhuttavaa mussa olisi. Tai mitä järkeä siinä olisi. "Oikeat" hoitajat osasivat välttää mun kiertelyt. Mutta ne saikin sitten hiljaisuutta. Tai katsoa, kun kuuntelen musiikkia ja istun pöydällä.

Turhauduin kuitenkin siihen... turhuuteen. Lääkäri ja hoitajat olivat tyytyväisiä jos istuin koko päivän tv-huoneessa. Koska silloin heidän logiikallaan olin ihmisten ilmoilla. He olivat tyytyväisiä siihen, että tuijotan tv:tä 12 tuntia. Fiksua. Aloinkin temppuilemaan, jotta sain tekemistä. Lopetin syömisen, joka sai hoitajat keskenään sotimaan. Toisten mielestä aikuisena ihmisenä saan päättää paljonko syön, toisille taas se oli kovempi pala. Vitsailin myös karkaamisella, joten jäin todella usein "arestiin", eli tarkkailuun. Poistuin hoitolasta ilmoitamatta kenellekään. Olihan se avopuoli, mutta silti olisi hoitajalle pitänyt kertoa, jos sieltä lähtee hoitolan pihaa kauemmaksi. Lopetin lääkkeiden syömisen salaa, kun en saanut sitä luvan kanssa lopettaa. Lääkkeet kielen alle, hymy, ja huoneessa syljin ne viemäriin. Ja lääkärit niin kehuivat, kuinka lääkket tehoaa minuun.. En jäänyt kertaakaan kiinni. Löysin myös kaikki paikat, missä pystyi oleskella huomaamatta. Sain itse vallan päättää haluanko, että minut huomataan vai ei. Usein pysyin hiljaa, ja liikkumattomona. Halusin olla yksin.


En itse omasta mielestä edes pistänyt hoitajia erityisen ahtaalle. Mutta erityistä kismaa aiheutui, kun meitä kisman aiheuttajia oli samaan aikaan hoidossa 3-4. Ja me tultiin hyvin juttuun keskenämme. Toisaalta tiedän olleeni hyvin lapsellinen. Mutta en saanut siellä mitään kunnollista apua. En edelleenkään tiedä millaista apua tarvitsen, mutta en sellaista. Turhaa.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Se käynti ei ensinnäkään alkanut hyvin. Istuin 20 minuuttia, kun hoitaja unohti varanneensa mulle ajan. Sitten syytti mua miksen sanonut sille mitään, kun käveli kaks kertaa mun ohi. Ei ole mun tehtävä itkeä sun unohduksista. Nyt käyn viikottain punnituksessa, ja lähdin sieltä luvaten että painoon on tullut joku muutos. Voi kuule, kyllä siihen muutos tulee, ei vain se jota toivoit. Ja uhkaile vain pakkohoidolla, sinne on vielä pitkä matka, että siihen saatte tarpeeksi materiaalia.

Olen aloittanut sodan, ja käyn sen loppuun kovilla aseilla.

Tää päivä on ollut varmaankin raskas. Ottaen huomioon, että nukuin just tossa kevyet 5 tunnin päikkärit. Ja oli hieman työlästä silti nousta, olisin voinut vielä jatkaa ainakin makoilua. Eilen sain pakotettua itteni syömään. Joka kostautui 5 aikoihin aamuyöstä todella pahasti. Heräsin oksettavaan oloon. Sain työllä ja tuskalla tapeltua itteni vessaan. Raahautumisen aikana iski päälle todella paha tuskanhiki, ja peili osoittikin mun olevan harmaankalpea ja silmät seiso päässä. Vähän aikaan makoiltuani pienenä pallona kylppärin lattialla tuli oksennus. Sain ruokamyrkytyksen. Ironista, heti kun syön keho keksii tavan saada mut silti oksentamaan se pois. Eniten pelkäsin sitä, et mun täytyis perua polikäynti, mut ei onneks tarvinnut. Yks oksennuskerta riitti, sen jälkeen on ollut vain kuumeinen olo.

Polilla tää sijainen oli hyvä ja huono. Hyvää hänessä oli se, että tää haasto mua. Se oikeesti kyseli, vaati tietää ja yritti jotenkin auttaa. Lupas puhua mun lääkärille ensviikolla ennen mun seuraavaa käyntiä ravintoterapeutille lähettämisestä. Se kun menee ainakin meillä lähetteellä. Miten painon pudottajat sit pääsee sinne? Sain myös kerrottua kaiken. Ihan kaiken. Ainakin kaiken mitä muistan olevan kerrottavana. Yritti tää lääkkeille mua laittaa, ja yritti jopa että hakisin lähetettä sairaalaan. Minen koulua jätä kesken tän takia. Ihan sama, vaikka kuihtuisin pystyyn, oon löytänyt ammatin missä mun on hyvä olla.

Puhuttiin paljon mun suomisistä, ja siitä miten siihen sais muutoksen. Ei meinannut vain ymmärtää, etten osaa. Jos pyydät mua syömään tänään normaalin päivällisen, en osaa lopettaa siihen. Heti, jos syön, se muuttuu rajuksi ahmimiseksi. Siksi mä paastoan. Toisaalta siksi kävin myös kirjastossa lainaamassa Painonvartijoiden keittokirjoja. Niissä on valmiiksi kalorimäärät. Ja mä kun elän 100 kalorin annoksissa. Näin hei saa syödä 5 kertaa päivässä tarvittaessa!

Törmäsin aamulla myös ihanaan linja-auto kuskiin. Olin päättänyt mennä tuon 3 kilometrin matkan polille linja-autolla, kun olo ei ollut mainio. Siinä tuli sitten Siirtolinja, joka kysyi mitä vuoroa odotan. Kerroin, niin hän sanoi vievänsä mut toisen linjan pysäkille, tää mitä odotin ei todennäköisesti ollut tulossa. Siellä oli jotkut sivutiet kuulemma sellaisessa kunnossa. Kerroinkin sitten, etten pyrikkään kuin siihen TK:lle, niin hän lupasi jättää mut siihen. Olin sen ajomatkalla. Kiitos, en tiedä mitä hyvää olin tehnyt ansaitakseni tämän karmallisen teon.

Jännitys ja ahdistus hiipii sisustaan. Torstaina olisi polikäynti. Tapaan vihdoin tämän mystisen ihmisen, jonka tarkoitusta en tiedä. Kuka olet, mitä olet, miksi olet? Olen yrittänyt stempata itteäni, että kun pääsen huoneeseen, ja olen selvittänyt mysteeri-ihmisen tarkoituksen, aion oksentaa kaiken ulos. Kaiken mikä ei ole normaalia. Kaiken mikä ei ole tervettä. Pähkäilkööt siinä sitten, mitä tehdä minun kanssa. Pelkään kuitenkin, että teen sen vakiotempauksen. Vaikenen. Olen hiljaa, vähättelen ongelmiani. 



Oon viimepäivinä kirjotellut itselle kaikkia lappuja ympäri kämppää. Mitä lukee milloin missäkin. Hygieniapassi pahensi mun itse itselleni kehittämää bakteerikammoa. Mä aikanaan keksin tavan, miten pystyn "viattomasti" kieltäytyä viemästä ruokaa kotiin vanhempien luota. Molemmat asuu sen verran kaukana, ettei ruoka oikein kätevästi pysy kylmänä koko matka. Ja jos ruoka sisältää maito- tai lihatuotteita, niin oli hirmu kätevä sanoa, etten luota ruoan pysyvän kunnollisena kotio asti. Oon ollut pienestä pitäen vähän hankala syömään muutenkin seissyttä ruokaa, joten ei se porukoitten korvaan mitenkään erikoisesti kalskahtanut. Ja kaikki ruoka meni veljien matkaan. Muutenkin kasvispainotteiseen ruokavalioon siirtyminen hankaloitti ruoan kuskaamista kotiin.

Olen ollut viimevuosien aikana milloin milläkin ruokavaliolla. Vuoden verran kasvissyöjä, toisen vuoden vegaani, viime aikoina olen syönyt silloin tällöin kanaa ja kalaa. Punaiseen lihaan en ole koskenut vuosiin. Punainen liha ei ole koskaan oikein maistunut, mutta yksi joulu sain tarpeekseni joulukinkusta. Siihen loppui kaikki punainen liha. Ei enää ikinä. 

Sain puhelun. En vain ihan siltä henkilöltä, jolta sitä odotin. Sihteeri, jolle soitin soitti takaisin ja varasi vain ajan. Ei mitään selitystä eiliseen. Kertoi kyllä henkilön nimen, mutta ei mitään onko kyseinen henkilö vain sijainen, toinen vakituinen työntekijä, lääkäri vai kuka. Ja onko tapaamisen aihe vain kartoittaa tilanne, vai otetaanko mut siipien alle suosiolle hiaman pidemmäksi aikaa heti alkuunsa. Aika varattiin ensiviikolle. Sitä odotellessa, miljoona kysymystä päässä vartalo kipusignaalein kirkuen toivoa.

Kävin myös jumpassa. Jos joku väittää hypnoosin olevan suihku mielelle, mun mielestä kunnon liikunta on sitä. Sen jälkeen on melko pitkään hyvä olo. Sen jälkeen ei ole nälkä. Mukavan raukea olo, sellainen että voisi ottaa peiton ja hyvänkirjan ja sulloutua sohvan taakse. Näillä sanoilla menenkin lukemaan kirjaa.

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.

1,5 vuotta sitten lopetin lääkkeiden syömisen, koska hermostuin. Olen lopettanut pitämästä yhteyttä joihinkin "kavereihin", koska hermostuin etten saa heihin kunnon kontaktia. Ja tänään kruununa kaiken tämän päälle, lopetin hoitokäynnit, koska hermostuin. Hermostuin siihen, etten koe saavani siitä mitään. Ne käynnit on vain sotkenut päiviä. Siellä ei keskustella mistään, mikään ei avaudu, en ymmärrä mitään itsestäni siellä. Se on turhaa. Ja en pidä mistään turhasta. Kaikella täytyy olla merkitys. Jos en koe asialla olevan tarpeeksi suurta merkitystä, lopetan sen. Olen hankala ihminen. Ja juuri nyt, en saa tekstiä soljumaan mihinkään suuntaan, joten tämäkin pätkä loppuu turhana. Luojan kiitos.