Tänään oli viikon ainoa vapaapäivä. Olisin niin kaivannut parin päivän levon ennen uuden työviikon aloitusta, mutta se ei ollut mahdollista. Ja ensiviikolla sitten 6 työpäivää putkeen. Eniten pelkään sitä, että seuraavallakin viikolla meidän täytyy tehdä viikonloppunakin töitä. Ei sitä sitten tiedä kauanko sitä jaksaa. Raskas fyysinen työ, ja vain päivän lepo viikolle. Etenkään mun ruokailutottumuksilla.

Tänään sitten meninkin sen edestä. Olin koko päivän ulkona, täällä oli messua ja muuta yleisötapahtumaa. Illalla sentään rauhoituttiin jätkän kanssa katsomaan yksi leffa sohvalle. Ja nyt pitäisi alkaa miettiä pikkuhiljaa jo petiin menemistä. Jätkä tokasi tänään, että olisin laihtunut. Voiko viikossa muka laihtua niin paljon, että sen joku huomaa. Voiko jatkuvalla oksentamisella laihtua niin paljon, vai onko mun kroppa tosissaan nyt niin kuiva, että turvotus olisi vetänyt mahaa sisäänpäin, saaden valheellisesti mun näyttävän laihemmalta.

Se alkaa karata käsistä. Oma toiminta. Ainoa hetki päivästä, jolloin syön ilman oksentamista, on töissä. Kotona en osaa enää toimia. Olen 2 kiloa "laihtunut" parin päivän aikana. Eli olen 2 kilon edestä oksentanut nestettä elimistöstä, estänyt sen imeytymistä. Tunnen sen suonenvetoina jaloissa, sormet ei suoristu, kädet puutuvat herkästi ja kaikki suorittaminen on tuskaista. Oksennuksen haju seuraa kaikkialle. Olen oksentanut oikeastaan jo niin ahkerasti etten pahemmin tarvise siihen "apuja". Kroppa tuntuu taas tietävän mitä tehdä, kun kumarrutaan.

Enkä edes tiedä miten kuvittaisin tämän postauksen... Yritin etsiä itestä kuvaa "paremmilta" ajoilta. Joskus millon en vielä ollut sairastunut. Mutta kävi ilmi, että yleensä minä olen kuvaajana, en kuvattavana. Eli ei itsestä oikeastaan mitään kuvia löytynyt edes sairastumisen jälkeen.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Tästä ei päivä voi pahentua. Töissä ollessani tunnen, kuinka kännykkä värisee. Miellä on kuitenkin kielto vastata puheluihin työpisteillä, joten jätin asian huomioimatta. Tiesin, että tauolla saa kännykkää kuitenkin käyttää. Olin saanut puhelun isältä. Ja olin saanut viestin. Isä joutui sairaalaan ensiapuun. Soitan isälle ja odotan pitkään, että joku vastaa. Lopulta äitipuoleni vastaa ja kertoo mitä on tapahtunut. Romahdan siihen pisteeseen. Työkaverit kertovat esimiehelle mun tilanteen ja kaikki sanovat, että nyt kotiin. Poljen kotiin 13 kilometriä, osan matkaa itken ja osan matkaa menen sumussa. En edes täysin muista koko reittiä.
Tämä laukaisi myös pahan bulimia kohtauksen.

Enkä osaa edes päättää miten paljon kirjoitan tuosta historiikistäni 3 vuoden takaa. Joko teen sen kahdessa osassa. Ensimmäiseen osaan tekisin käännekohdat elämästä ennen tuota kesää ja toinen osa sitten tuosta kesästä ja sen jälkeisestä meiningistä. Tai sitten yksinkertaisesti pelkästää tuosta jälkimmäisestä hetkestä. Toiveita saa esittää.

Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.

Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...

Sitä luuli olevansa kunnossa. Löysi miehen, kaikki oli ok. Sitä luuli olevansa viisas. Mutta ei se koskaan mene niin. Yksi päivä tuli paastottua. Ja luuli ettei mies sitä huomaa. Vaikka kyllä se siitä illalla huomautti. Seuraavana päivänä tulikin ahmittua ja matka vessaan alkoi. Ovi lukkoon, hiukset kiinni ja oksentamaan. Toinen lyö oveen, huomasihan se sen tietysti. Kaikkihan sen kuulee. Alle metrin päästä se on vaikeaa tehdä hiljaa. Mutta siitähän alkoi syömishäiriöinen aivopuolisko keksimään selitystä. Syötiin samaa ruokaa, ei se voinut olla pilaantunutta... Mutta! ollaanhan me puhuttu mahdollisuudesta että olisin raskaana. Väitänpä siis että taidan olla raskaana.. Ja sain luvan kanssa oksentaa seuraavat päivät. Huomenna testeihin... Taitaa loppua lyhyeen senkin tekosyyn käyttö.. Olen(ko) sairas.

Lähen viikonlopuks äitiä tapaamaan. Juna lähtee huomenna, ja en ole pakannut mitään. Lippujen ostamisen lisäksi olen laitellut läppäriä. Ubuntun päivittämisen lisäksi olen pari viime päivää tuskastunut ettiessäni matkakatsomista. En haluis kattoo mitään elokuvaa, tuntuu etten jaksa keskittyä niihin. En jaksa sitoutua 1,5 tunnin ajaksi, saatikka 2 tunnin elokuvan ajaksi. En edes vaikka tiedän ettei mulla ole vaihtoehtoja. Musikaalin jaksaisin varmaan katsoa, mutta en tiedä kiinnostaako mua katsoa Sound of music, West side story, Moulin Rogue tai Hair. Olisin halunnut katsoa Rocky Horror Picture Shown, mutta se ei taida sopia yleiseen tilaan. Yritän muutenkin välttää etten katsoisi mitään turhan väkivaltaista tai missä esiintyy alastomia/lähes alastomia ihmisiä. En halua joutua silmätikuksi junassa. Joten päädyin ottamaan DVD-hyllystä draama-sarjoja.

En ole saavuttanut viimeaikoina mitään mistä olisin viisastunut, vahvistunut, tullut järkiini tai edes elänyt normaalia kunnollista elämää. Oksensin taas tänään. Se vain tuli mieleeni, kun näin jakson jossa tyttö oksensi. Halusin tehdä saman. Vain todistaakseni itselleni pystyväni vielä siihen. Halusin näyttää itselleni olevan vielä silläkin saralla sekaisin. En ole muutamaan viikkoon käynyt edes salilla. Olen todella huono ihminen joka heittää vähäiset rahat hukkaan. Olen saanut ahdistuskohtauksia ulkona, sisällä, sängyssä, koulussa... Haluaisin lyödä nyrkin seinästä läpi. Haluaisin lopettaa hengittämisen.

Katselin käsiäni eri asennoissa viisi minuuttia. Olin vähintäänkin vakuuttunut siitä, että oikea käsi oli harmaampi, kuin vasen.

Tänään on ollut.. outo päivä. Koulun suhteen meni normaalisti, jaksoin olla super kärsivällinen auttaessa kaveria tehtävissä. En vilkaissutkaan opettajaan, jonka tiesin koko ajan kuuntelevan mun auttavan toista. Mua ei kiinnostanut pätkääkään arvostiko se mun auttamista, vai oliko se valmis näpäyttämään ettei toinen opi, jos koko ajan autan vieressä. Mä vain halusin auttaa.


Mutta, kun pääsin kotiin... Aluksi iski ahmimishimo. Söinkin varmaan kahdenpäivän kalorit parintunnin sisään. Eli ei mikään über-bulimia kohtaus, mutta ei nyt mennä kuitenkaan normaalin ruokahalunomaavan ihmisen syömingeilläkään. Mutta jotain tapahtui, kun menin sänkyyn karkuun yläkerran naapuria. Yläkerrassa asuu joku jätkä, joka laulaa todella kovaa. En jaksa kuunnella sitä, vaan pakenen puolisulkevien kuulokkeiden taakse oman musiikin hoteisiin. Kuunnellessa musiikkia, sain yhtäkkiä idean. Halusin estää tulevaisuudessa ahmimiset, ja sen, etten ole varma paljon syön. En halua syödä päivässä 200 kaloria enempää, ja niinä päivinä kun erehdyn liikkumaan, olen sallinut 500 kaloria. Päätinkin tehdä 100 kalorin pussukoita ympäri kämppää. Mulla on 100 kalorin wok-sekotuksia pakastimessa viikon edestä, kaapissa piilossa 100 kalorin herkkupussit. En pysty kokonaan estämään itteäni vieläkään syömästä makeaa. Mutta en halua syödä yhdeltä istumalta 1700 kalorin edestäkään niitä. Ja näin pussi-ihmisenä nyt tiedän monta pussia voin päivässä ottaa. Ja yksi herkutteluhetki vie yhden pussin. Pitäisi vielä kana punnita ja pussittaa, minkä tänään ostin. 100 kaloria ja pusiin.

Oksensin muuten eilen...

Rakastan talvea. Sitä ei kukaan pysty mussa muuttamaan, vaikka kuinka haukutte pakkasta ja lumisadetta. Parivuotta sitten lunta tuli todella paljon. Ja kaikki vihas sitä. Kaikki muut paitsi minä. Toivoin itse vain lisää lunta, rakastin niitä kinoksia, uutta lunta maassa, jossa sain olla ensimmäinen kulkija. Lumisateessa kävely rauhoittaa. Jokavuosi odotan milloin tulee ensilumi. Odotan jo niitä ensimmäisiä lumihiutaleita, mutta eniten odotan sitä lunta, joka jää maahan. Eilen täällä tuli lunta, joka on vieläkin maassa.

Oon ollut myös kuumeessa torstaista asti. Ei se kyllä estänyt body combattiin menemistä torstaina ja perjantai iltana menin käevlemään lumisateeseen. Nyt ei sada lunta, mutta haluan silti ulos. Oon aina ollut huono sairastamaan. Muksuna saattoi olla yli 39 astetta kuumetta ja juoksen ympäri kämppää. En osaa enää onneksi olla pitkään paikoillani. Kaipaan tekemistä. Kaipaan syitä lähteä pois kotoa. Mutta pitkän päivän jälkeen, en pääse tarpeeksi nopeasti kotiin. En osaa päättää missä haluan olla, aina muualla on parempi.

Jatkan vielä tätä lumentäyteistä postausta kertomalla sen yhden ainoan vian lumessa. Toisaalta kyllä pidän siitä, miltä lumen narskuminen askelten alla kuulostaa. Mutta samalla se kertoo, kuinka painava olen. Mitä kovemman äänen lumi pitää jalkojen alla, sen painavempi olen. Mussa on vielä liikaa tavaraa, vaikka paino on tullut reippaasti alas. Se jostain syystä tulee koko ajan alas, vaikken syö mitenkään erityisen vähän. Olen tämän viikon aikana saanut käytännössä joka päivä ahmimiskohtauksen. Alkuviikolla korjasin ne laksatiiveilla, mutta torstaista asti en ole niitä ottanut. Ne ei jotenkin sovi kuumeisen olotilan kanssa. Pelkäänkin, että huomenaamuna paino on noussut 5 kiloa. Ja ihmettelen miksi kuukautiset ovat myöhässä. Enkä ole edes vällyjenseassa pyörinyt.


Odotan jo pyhäinpäivää, hautausmaa on upeimmillaan silloin. Myös minä käyn jättämässä kynttilän läheisilleni. Kynttilään vaan joutuu joka vuosi kirjoittamaan yhden uuden nimen. Nimiä on jo liikaa.

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

En osaa enää katsoa laihoja ihmisiä ajattelematta, että heillä on syömishäiriö. Yhdistän laihuuden syömishäiriöön, en pysty ymmärtämään miten joku voisi olla luonnollisesti itseään vihaamatta sen näköinen. En edes osaa tunnistaa enää normaalipainoista ihmistä. He kaikki ovat silmissäni joko ali- tai ylipainoisia. Normaalipaino ei näytä enää silmiini kauniilta. Ennen se näytti, ja niin sen pitäisi olla edelleenkin. Vihaan itseäni sen vuoksi.

Oksensin päivällä. Pari tuntia sen jälkeen piti lähtee linja-autolla liikkumaan, ja yritin estää viimeiseen asti ettei kukaan istu viereeni. Ei se yleensä haittaa, mutta nyt uskoin vahvasti, että haisen oksennukselle. Yritin pestä ja puunata itseni, mutta se haju tuntui seuraavan silti. Pahinta oli nähdä tuttu kaupungissa. Mietin koko ajan haistaako hän oksennuksen.

Kertokaa millaista on olla normaali. Millaista se on, kun nautit liikunnasta laskematta sen enempää kaloreita. Millaista on syödä lounas ja päivällinen, tai millaista on edes syödä se aamupala. Miltä tuntuu, kun vatsa on täysi, eikä ähky. Miltä tuntuu sovittaa uusia vaatteita vihaamatta jokaista solua.

Olen nyt katsellut viimeaikoina aika paljonkin Dieetit vaihtoon sarjaa. Pikkuhiljaa olen varmaan nähnyt jokaisen jakson kaikista kausista, ja oikeastaan sen innoittamana päätin ensiviikon pitää ruokapäiväkirjaa. Viikonpäästä sunnuntaina sitten teen postauksen koko sen viikon syömisistä, oksentamisista ja liikunnasta sekä kokonaiskalorimäärä. Sitten saakin nähdä syönkö viikonaikana enemmän vai vähemmän, kuin pitäisi. Ja liikunko tarpeeksi. Olenko täydellinen vai epäonnistuja. Vihaanko itseäni... Ja kuinka pahasti olen tehnyt oksentamisesta ystävän.

Haluan tehdä tämän itseni tähden oikeastaan monesta syystä. Haluan tosissani tietää millaisella turmiollisella tiellä olen, haluan tietää kuinka pahasti olen lipsunut bulimiselle tavoille, haluan tietää käytänkö hyväkseni kuntosalikorttiani tarpeeksi, vai heitinkö rahat hukkaan. Ja jos joskus joudun takaisin ravintoterapeutille, voin näyttää kerrankin jotain todisteita. Ja haluan tietää kuinka nopeasti voin laihtua.

Kävin tänään keskustassa, ja jonkun ärsyttävän pienen mielihalun johdosta menin pikaruokaravintolaan. Ahmin nopeasti aterian, jonka jälkeen tuli pakottava tarve oksentaa. Koko kroppa oli jo valmistautunut siihen, tunsin kuinka joka askeleella oksennus tuli lähemmäs kurkkua. Tiesin suurinpiirtein missä saattaisi olla maksullinen yhdenhengen vessa, tai edes sellainen jossa käytännössä kukaan ei käy. Lompakossa oli yksi 1€ kolikko, mutta se perkeleen masiina söi kolikon avaamatta ovea. Ovessa olikin lappu, että se tekee sitä, jos ei pelaa puolensekunin tarkkuudella oikein. En päässyt vessaan, kiersin kaupungin ympäri enkä löytänyt toista vessaa jossa olisi saanut olla rauhassa. Pidättelin itkua, samalla etsien pakopaikkaa. Ei mitään, ei missään, ei enää ikinä keskustaan. Kotona voin sentään oksentaa kun haluan. Ei tarvitse ettiä paikkaa, ei tarvitse miettiä kuuleeko joku. Oksenna rauhassa, älä minusta huolehdi.

Laitoin myös tälle mystiselle Mr. M:lle sähköpostia. Halusin selvittää lopulta asiat, mitä tein väärin, jotta sain vihat niskaani. Ehkä se on nähnyt minut jossain, tekemässä jotain. Ehkä vain petin luottamuksen lopullisesti. Ehkä en ansaitse ystävyyttä.

En tiedä, mistä kirjoittaisin. Mikään ei muutu. Käyttäytyminen ei muutu, ajatukset ei muutu, teot ei muutu. Väsymys ei väisty, viha itseään kohtaan ei tunnu katoavan. Kyyneleet virtaa päivittäin, vessan lattiasta tulee ystävä yhä useammin ja useammin.

Heräsin yöllä, mikä ei ole yhtään epänormaalia. Mutta se mikä oli outoa, oli että koko maailma pyöri silmissä. Makasin sängyllä ja yritin katsoa kuvia sängyn vierellä, mutta ne eivät pysyneet paikallaan. Kuvat pyörivät ja pyörivät. Olotilasta en olisi arvannut, etten ole sillä hetkellä parhaimmassa voinnissa. En kuitenkaan uskaltanut nousta sängystä ja kokeilla kantaako jalat.


Ja uusi verensokerimittarikin on ollut melkein ahkerassa käytössä. Ihan ok arvoja se antaa, siinä 4,0 - 5,0 mmol/l tienoilla se pyörii. Toisaalta en edes niin hyvin tiedä, millä tavalla sitä pitäisi seurata, ostin mittarin vain nippelitiedon takia.

En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon. 

Kun puhutaan "seksikkäistä" syömishäiriöistä, tai "halutuista" syömishäiriöistä, niin viitataan oikeastaan aina anoreksiaan. Anoreksia on kaunista, anoreksiaa sairastava on siro, kaunis, kympin tyttö, aina kohtelias, harrastaa urheilua, se kiltti naapurintyttö. Kun puhutaan rumasta syömishäiriöstä, puhutaan yleensä bulimiasta. Tyttö, joka ahmii 20 minuutin aikana 10 000 kaloria naamaansa, ja viettää seuraavan tunnin vessassa oksentaen, itkien ja viillellen. Naama on punainen, räkä valuu ja vaatteet ovat veressä. Se tyttö ei edes tunnu laihtuvan, ehkä jopa hieman lihookin. Se tyttö on epäonnistuja.

Näin ajattelen paljon itsestäni. Olen onnistuja, kun paastoan, liikun ja omistaudun täysin työlle. Tunnen itseni hetkittäin jopa kauniiksi. Mutta olen se säälittävä lihava porsas kun syön ja oksennan. Viiltelyä en sentäs harrasta, sekin pinnallisesti vain siksi, että en halua pysyviä arpia. Olen löytänyt muita keinoja satuttaa ja rankaista itseäni.

Blogin pitäminen sai minut miettimään. Seurailen itse pääasiassa vain sellaisia sh blogeja, joissa kirjoittaja on jo parantumisprosessissa. Apua on haettu jotenkin, syömisten kanssa silti vammaillaan, mutta ei samalla tavalla, kuin pahimmassa hetkessä. Päteekö sama teoria blogien kanssa. Ne blogit, joissa käsitellään parantumista, ovat kauniita. Ne tytöt on jo siroja, mutta oppivat syömään normaalisti ja vihaamatta itseään ja ruokaa. Mutta minä, joka en osaa edes pyytää apua oikeaan aikaan, olen se ruma, säälittävä ihminen, joka ei edes halua parantua?

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.