Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Oon jo pitkään haaveillut, että tekisin Päiväni kuvina -postauksen pitkästä aikaa. Mutta iltapäivään mennessä todellisuus on iskenyt. Ulos lähteminen alkaa olla entistä hankalampaa. On helpompi perustella miksi ei tarvitse lähteä, kuin miksi pitäisi lähteä. Ahdistus lähtemisestä ottaa vallan ja palaan sohvan nurkkaan istumaan. Taaskaan en saanut lähdetyksi. Kaupassakäymiset venyy, kaapit huutavat tyhjyyttä päivän tai kaksi ennen kuin olen kaupanovella.

En ole halunnut puhua miesystävälle olotilasta, koska se ei osaa käsitellä sitä. Se on tottunut, että perheessä oma pahaolo käännetään toisten syyksi, joten alkaakin syyllistämään itseään heti. Yritän vieressä hokea, ettei ole tämän syy, mutta kuka vanhoista tavoista oppii pois. Eilen sain sanotuksi, että nyt ei ole hyvä olla. Se kääntyi riidaksi, ja illalla itkin sohvalla samalla kun se söi. Vilkaisi ja haki lisää safkaa, siinä vaiheessa karkasin vessaan itkemään loput itkut pois. Ja aamulla lupasin etten koskaan enää kerro sille näistä olotiloista. Vaikuttihan se aika tyytyväiseltä tähän. Mun täytyy taas oppia pitämään kaikki sisällä. Ja toivoa, että tällä kertaa saan suljettua sen paremmin sisälle ja pysymään siellä hautaan asti.



Oon tälläviikolla testaillu miten kärsimyskukkauute auttaa ahdistukseen, stressiin, nukahtamiseen ja paskaan oloon. Kyllä se ahdistusta lievittää, mutta tähän masennukseen olisi mäkikuisma ehkä parempi vaihtoehto. En vaan viitti e-pillereiden takia sitä kokeille, se kun heikentää niitten(kin) vaikutusta. Mäkikuisman kanssa ei suositella käytettäväksi mitään lääkkeitä, eli luonnolliselle masentuneelle ja ahdistuneelle se on hyvä vaihtoehto, meille muille lääketehtaiden orjille ei.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.

Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Haluan silti olla jollekin joku. Saisin jonkun hymyilemään, vain sillä että olen siinä. Joku, joka nauraisi huonoille vitseille, ja jaksaisi aina yllättyä ajatuksistani. En halua olla massaa. En halua olla vain tilasto, en halua kuulua aina siihen keskivertoon. Haluan olla jotain muuta. Haluan yllättää, haluan järkyttää, haluan naurattaa ja itkettää. Haluan olla jotain, mitä ihmiset kaipaavat. Jotain, mitä halutaan ympärille ja arvostetaan. Haluan olla kaikkea muuta, kuin minä.

Kuljen kaduilla pimeillä. Valitsen vain teitä, missä kulkee mahdollisimman vähän autoja. Vedän huivia naamansuojaksi ja annan kyyneleiden huuhtoutua sateeseen. Laitan musiikin soimaan kovemmalle, enkä tiedä mihin menen. Eilinen oli yksi niistä illoista, kun en tiennyt olenko enemmän turvassa itseltäni kotona vai ulkona.

Vuosi sitten uskoin, että elän noin 27-vuotiaaksi. Mutta nyt, en ymmärrä miten pääsen edes niin pitkälle. Tahdon hukutta tämän kaiken vain litroihin jäätelöä. Itkeä peiton alla, hukuttaa itseni johonkin sellaiseen maailmaan missä ei ole mitään. Missä minua ei tarvita, missä minun ei tarvitse haluta tai tuntea.

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.

Aina välillä iskee hirveä halu tehdä nettitestejä. Ei niitä "Mikä eläin olet" tai "Millä vuosisadalla sinun olisi pitänyt syntyä" testejä, vaan näitä ihania 'selvitä itse nettitestin avulla, kuinka sekaisin todella olet'-testejä. Nyt päädyin kahdelle eri englanninkieliselle sivustolle,  http://psychcentral.com ja  http://www.netdoctor.co.uk. Pääosin taisi testailut osua taas syömishäiriön ja masennuksen testeihin. Mutta yksi huumori-testikin tuli tehtyä, jonka tuloksia en jaksanut laittaa esille...

Kuvittele, että kävelet hautausmaalla. Ympärillä on ruumiita. Katsot niitä tarkemmin, ja huomaat, että jokainen niistä on sinä. Jokainen ruumis kuvastaa yhtä luonteenpiirrettä, joka on kuollut. Se mitä olit ennen, on  nyt täällä. Kylmänä, liikkumattomanam, ruumiina. Jokainen niistä on murhattu. Murhattu, joko sinun tai entisen kiusaajan, entisen kumppanin, äidin, isän, veljen, sisaren, kaverin, opettajan tai jonkun täysin tuntemattoman toimesta.

Koska murhatun tilalle ei voi kasvaa mitään kaunista ja onnellista, on luonteenpiirteen tilalle kasvanut mielenhäiriö. Ilon tilalle ahdistus, rauhallisuuden tilalle elottomuus, onnen tilalle ikuinen suru. Avuliaisuuden tilalle ärtymys, empatian tilalle narsismi.

Uskotko jälleensyntymiseen?