Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.