Mennään muutama vuosi taaksepäin, yläasteelle. En tarkkaan muista oliko kyseessä fysiikan vai kemian tunti, sama opettaja kuitenkin kyseessä. Opettaja kysyy kysymyksen, ja viittaan. Saan vastata, mutta kaikki eivät kuulleet vastausta. Joten opettaja vihdoinkin hermostuu minuun ja hiljaisuuteeni. Opettaja käskee todella tiukasti minun puhuvan kovempaa, josta vain säikähdän, ja kerron vastauksen vielä hiljemmalla äänellä. Opettaja suuttuu ja käskee minun huutaa vastaus. En usko, että edes vieruskaverini kuuli vastausta tässä vaiheessa. Kaikki käskevät minun huutaa ja vaikenen täysin. En puhu enää sillä tunnilla. Pidättelen itkua, ei minua ole tehty puhumaan kovaa. Ja kukaan ei ymmärrä. Naureskellen kertovat, että he olisivat ainakin huutaneet minun tilanteessani. En ole he. He eivät ole minä.

En ole muistellut tätä episodia vuosiin. Mutta viikonloppuna joku vieras mies näki mut ja halusi tietää nimeni. Ja tällä miehellä oli todella kova ääni. Ei tainnut itse ymmärtää kuinka kovaa puhui, mutta tämän miehen avulla ymmärsin kuinka toiset ihmiset vaikuttavat äänenvoimakkuuteni. Automaattisesti puhun vieraille ihmisille hieman aremmalla äänellä. Se ei ole niin kantava, kuin kavereiden kanssa. Tosin eivät kaveritkaan aina kuule mitä sanon. Mutta mitä kovempaa vieras puhuu, sen aremmin minä vastaan. Ja ette uskokaan kuinka moni ihminen on suuttunut mun hiljaiseen ääneen. Mikään ei tunnu nyppivän ihmistä enemmän, kuin se etteivät kunnolla aina kuule mitä sanon. Ymmärrän sen kyllä toisaalta. Mutta jos pyydät minua puhumaan kovemmalla äänellä, takaan että vastaus tulee hiljaisemmalla äänellä. Ja jos kuvittelet, että toistan kolmannen kerran, elät fantasiassa.