Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...

Lähen viikonlopuks äitiä tapaamaan. Juna lähtee huomenna, ja en ole pakannut mitään. Lippujen ostamisen lisäksi olen laitellut läppäriä. Ubuntun päivittämisen lisäksi olen pari viime päivää tuskastunut ettiessäni matkakatsomista. En haluis kattoo mitään elokuvaa, tuntuu etten jaksa keskittyä niihin. En jaksa sitoutua 1,5 tunnin ajaksi, saatikka 2 tunnin elokuvan ajaksi. En edes vaikka tiedän ettei mulla ole vaihtoehtoja. Musikaalin jaksaisin varmaan katsoa, mutta en tiedä kiinnostaako mua katsoa Sound of music, West side story, Moulin Rogue tai Hair. Olisin halunnut katsoa Rocky Horror Picture Shown, mutta se ei taida sopia yleiseen tilaan. Yritän muutenkin välttää etten katsoisi mitään turhan väkivaltaista tai missä esiintyy alastomia/lähes alastomia ihmisiä. En halua joutua silmätikuksi junassa. Joten päädyin ottamaan DVD-hyllystä draama-sarjoja.

En ole saavuttanut viimeaikoina mitään mistä olisin viisastunut, vahvistunut, tullut järkiini tai edes elänyt normaalia kunnollista elämää. Oksensin taas tänään. Se vain tuli mieleeni, kun näin jakson jossa tyttö oksensi. Halusin tehdä saman. Vain todistaakseni itselleni pystyväni vielä siihen. Halusin näyttää itselleni olevan vielä silläkin saralla sekaisin. En ole muutamaan viikkoon käynyt edes salilla. Olen todella huono ihminen joka heittää vähäiset rahat hukkaan. Olen saanut ahdistuskohtauksia ulkona, sisällä, sängyssä, koulussa... Haluaisin lyödä nyrkin seinästä läpi. Haluaisin lopettaa hengittämisen.

Miksei nää syömingit voi mennä taaskaan normaalisti. Tänään aiemmin postauksessa kerroin, miten oon jopa pitänyt muutaman päivän laksatiiveista taukoa. Ei tainnut edes tuntia mennä siitä kirjotuksesta ja purkki napsahtu uudestaan auki. En enää edes laske monta otan, en tiedä ennen seuraavaa päivää otinko paljonkin liikaa. Tiedän huomisen päivän menevän vatsakivuissa, ripulissa, itseinhossa.. Mutta samalla tiedän ansainneeni sen. En ota laksatiiveja, jos en ole syönyt. Syön ja teen kaikkeni rankaistakseni itteäni siitä.



Alan muutenkin epäillä mielenterveyttäni pahemman kerran. Kuten olen todennut jo parissa postauksessa, en ole koskaan viillellyt. Mutta se on alkanut pyörimään päässä. Se idea kytee mielen syöverissä yhä vahvempana. Haluan nähdä ja kokea, miksi siihen tarttuu niin moni. Helpottaako se edes hetken. Vai onko se vain uusi tapa vihata itteään lisää.

Katselin tuossa joku aika sitten Yle 5:lta dokumentin viiltelystä. Itse en viiltele, mutta poltan ihoa, ja käytän muita menetelmiä itseni satuttamiseen rankaisu mielessä. Dokumentissa tuotiin esille se, että yksi syy viiltelyyn on tuoda joku yhteys mieleen ja kehoon. Mulla on tuossa ongelma. Oma keho tuntuu vieraalta. En ole yhtä tän kropan kanssa, jotenkin tuntuu etten ole koskaan ollut. Eikä kyse ole täysin kehonhallinnallinen juttu. Omat kädet ja jalat näyttävät vaan niin vierailta. En tunnista enkä tunne niitä omakseni. Mutta vaikka satutan itseäni, en saa silti yhteyttä mielen ja kehon välille. Ne on kaksi eri asiaa, kahden eri ihmisen osia.


Viikonloppuaamuisin olen vihdoinkin oppinut nousemaan sängystä rauhallisesti. Viikolla, kun herätys soi, pinkaisen heti sängystä ylös. En paina koskaan torkkua, enkä jää miettimään edes puoleksi minuutiksi mikä päivä on tai mitä on edessä. Nousen heti. Mutta viikonloppuina jään sänkyyn kun herään. Katselen hetken kattoa, verhoja ja kuvia seinällä. Venyttelen rauhassa ja nousen vasta kun on levollinen olo. Kerrankin osaan rauhottua sängyssä.

Ostin muuten seinäkalenterin, tammikuuta odotellessa.

Kävin tänään keskustassa, ja jonkun ärsyttävän pienen mielihalun johdosta menin pikaruokaravintolaan. Ahmin nopeasti aterian, jonka jälkeen tuli pakottava tarve oksentaa. Koko kroppa oli jo valmistautunut siihen, tunsin kuinka joka askeleella oksennus tuli lähemmäs kurkkua. Tiesin suurinpiirtein missä saattaisi olla maksullinen yhdenhengen vessa, tai edes sellainen jossa käytännössä kukaan ei käy. Lompakossa oli yksi 1€ kolikko, mutta se perkeleen masiina söi kolikon avaamatta ovea. Ovessa olikin lappu, että se tekee sitä, jos ei pelaa puolensekunin tarkkuudella oikein. En päässyt vessaan, kiersin kaupungin ympäri enkä löytänyt toista vessaa jossa olisi saanut olla rauhassa. Pidättelin itkua, samalla etsien pakopaikkaa. Ei mitään, ei missään, ei enää ikinä keskustaan. Kotona voin sentään oksentaa kun haluan. Ei tarvitse ettiä paikkaa, ei tarvitse miettiä kuuleeko joku. Oksenna rauhassa, älä minusta huolehdi.

Laitoin myös tälle mystiselle Mr. M:lle sähköpostia. Halusin selvittää lopulta asiat, mitä tein väärin, jotta sain vihat niskaani. Ehkä se on nähnyt minut jossain, tekemässä jotain. Ehkä vain petin luottamuksen lopullisesti. Ehkä en ansaitse ystävyyttä.

En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon. 

Kuljen kaduilla pimeillä. Valitsen vain teitä, missä kulkee mahdollisimman vähän autoja. Vedän huivia naamansuojaksi ja annan kyyneleiden huuhtoutua sateeseen. Laitan musiikin soimaan kovemmalle, enkä tiedä mihin menen. Eilinen oli yksi niistä illoista, kun en tiennyt olenko enemmän turvassa itseltäni kotona vai ulkona.

Vuosi sitten uskoin, että elän noin 27-vuotiaaksi. Mutta nyt, en ymmärrä miten pääsen edes niin pitkälle. Tahdon hukutta tämän kaiken vain litroihin jäätelöä. Itkeä peiton alla, hukuttaa itseni johonkin sellaiseen maailmaan missä ei ole mitään. Missä minua ei tarvita, missä minun ei tarvitse haluta tai tuntea.

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.

Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.

Olin se järkevätyttö. Saarnasin muita syömisvammailuista, ja tiesin itse viisaammin olla menemättä niihin sekoiluihin. Mutta kuinka ironisesti maailma minua viekään. Tai ehkä se kaikki uho oli tappelua sitä tulevaa vastaan. Alkutekijöissään yritin olla se viisas ja järkevä, enhän minä. En halua pilata elämääni ja kehoani. Mutta nyt.. Annan sen kaiken tulla. Tule vain tänne, otan sinut vastaan, opeta minua, tee minusta se irvikuva mitä vastaan yritin taistella.

Tiedän, ettei laksatiivit auta. Ellei kärsi oikeasti ummetuksesta. Minä en kärsi. Silti tänään työpaikan vessassa, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Ostanko vai en? Yritin järkeillä itselleni koko ajan ettei niistä ole hyötyä, niihin jää koukkuun ja ne rasittavat vain tarpeettomasti kehoa. Silti se pieni ääni on jotenkin houkutteleva ja voimakas. Se ääni, jonka ohjeisiin on mukava ja helppo alistua. Haluan, että minua kontrolloidaan, en jaksa enää yrittää itse. Ohjaa minua, olen sinun marionette. Ja miten outoa tuskaa se aiheuttaakaan yrittää taistella tuota ääntä vastaan. Outoa taistella sinänsä itsensä kanssa. Olisi niin paljon helpompaa taistella toisen ihmisen kanssa.

Mutta retki vaa'alle taisi pistää tälle taistelulle surmaniskun. Punahilkka matkaa kohti terveellistä elämää, mutta iso paha susi tulee ja vie mukanansa. Sano hyvästit terveelliselle elämälle Punahilkka ja tervehdi taas uutta tapaa sairastaa.