Olin se järkevätyttö. Saarnasin muita syömisvammailuista, ja tiesin itse viisaammin olla menemättä niihin sekoiluihin. Mutta kuinka ironisesti maailma minua viekään. Tai ehkä se kaikki uho oli tappelua sitä tulevaa vastaan. Alkutekijöissään yritin olla se viisas ja järkevä, enhän minä. En halua pilata elämääni ja kehoani. Mutta nyt.. Annan sen kaiken tulla. Tule vain tänne, otan sinut vastaan, opeta minua, tee minusta se irvikuva mitä vastaan yritin taistella.

Tiedän, ettei laksatiivit auta. Ellei kärsi oikeasti ummetuksesta. Minä en kärsi. Silti tänään työpaikan vessassa, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Ostanko vai en? Yritin järkeillä itselleni koko ajan ettei niistä ole hyötyä, niihin jää koukkuun ja ne rasittavat vain tarpeettomasti kehoa. Silti se pieni ääni on jotenkin houkutteleva ja voimakas. Se ääni, jonka ohjeisiin on mukava ja helppo alistua. Haluan, että minua kontrolloidaan, en jaksa enää yrittää itse. Ohjaa minua, olen sinun marionette. Ja miten outoa tuskaa se aiheuttaakaan yrittää taistella tuota ääntä vastaan. Outoa taistella sinänsä itsensä kanssa. Olisi niin paljon helpompaa taistella toisen ihmisen kanssa.

Mutta retki vaa'alle taisi pistää tälle taistelulle surmaniskun. Punahilkka matkaa kohti terveellistä elämää, mutta iso paha susi tulee ja vie mukanansa. Sano hyvästit terveelliselle elämälle Punahilkka ja tervehdi taas uutta tapaa sairastaa.