Kävelen täällä tulisilla hiilillä. Päätin lopulta etten odota sen 10 kilon pudotusta ennen kuin otan yhteyttä poliin. Päätinkin soittaa jo nyt. Ainoa vaan, etten ehkä pääsekään takaisin. Oma työntekijä ei ole enää siellä. Onneksi, en jotenkin tykännyt siitä enää. Huomenna mulle soitetaan viimeistään ja selitetään asia. En ymmärrä kyllä mitä selittämistä siinä on, eikö olisi voitu vain sanoa saanko alkaa käydä uudestaan tapaamisissa vai en. En tarvitse mitään selityksiä hermolomista ja muista. Vain kyllä tai ei. 

Silti hermoilen. Hermoilen sitä, miksi se puhelu pitää tehdä. Vai tehdäänkö mulle nyt puhelimitse tilannekatsaus, kuinka pahassa jamassa olen. Tarviinko apua heti, vai riittääkö että odotan ensivuoden alkuun. En kyllä tiedä mitä tekisin, jos käskettäisiin odottamaan. Se vain meinaisi, etten ansaitse vielä apua. En ole tarpeeksi pahassa jamassa. En ole vihannut ja rankaissut itteäni tarpeeksi. 

Olisi pitänyt soittaa jo aiemmin. Tai ei ollenkaan. En nuku tänäyönä. En pysty hengittämään huomenna. Mikset jo soita. Ja kaikki tämä vain siksi että olen riistänyt itteltäni ruoan. Ja vihaan peilikuvaani. Vihaan sitä kuvaa mikä on palanut sarveiskalvoille. Repikää se irti.


Laksatiivien yliannostus jo kolmatta päivää peräkkäin, mutta täällä sataa lunta!

Syömisvammailun takana on aina tietyt ajatukset. Jotkut niistä on joka kerta samoja, ja jotkut vain toisinaan. Tälläiset 'vain toisinaan' ajatukset on yleensä vain jotain tapahtumia niiltä hetkiltä, tai muistoja lapsuudesta. Esimerkiksi yksi ajatusmalli joka pyörii taustalla vain jonain kertoina, on äidin sanomiset. Äitini on mm. sanonut mulle pienenä etten saa lihota enää yhtään enempää. Olin tuolloin normaalipainoinen, sopusuhtainen, ja ensimmäiset kriisit painamassa päälle. 

Mutta yksi ajatus, joka tulee joka kerta, on halu järkyttää jotain tiettyä ihmistä. Tai katsoa, huomaako hän muutosta. Ja yleensä se menee niin, että juuri se jonka haluan reagoivan, ei reagoi. Muut saattavat sanoa jotain, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kaipaan aina juuri jonkun huomion. En sitten tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin sen henkilön huomion. Muuttaisiko se käyttäytymismallia. Pahentaisiko se vain, vai helpottaisiko se olo. Mutta tämä ajatusmalli tekee musta aikamoisen huomiohuoran. Huomiohuoran yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan.

Nyt on kahdenviikon jakso, etten todennäköisesti näe tämänkertaista ihmistä. Takana on laihtumista jo useampi kilo, ja vielä hetki aikaa laihtua. En vain osaa sanoa kuinka paljon kroppa näyttää muuttuneen. Olenko laihtunut riittävästi, että se huomataan. Milloin olen laihtunut niin paljon, että se huomataan. Huomaahan sen joku.