En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.

Nyt tulee uusi teksti nopeasti, ehkä turhankin hätäisesti, mutta en vain malttanut. Kuten hetki sitten Levottomat jalat postauksessa, olen ollut taas levoton vailla paikkaa taikka rauhaa. Ja tämä levottomuus yleensä synnyttää jonkunasteisen masennuskohtauksen, jolloin kaikki huonot ideat tulevat. Tälläkin kertaa levottomuus astui syrjään saatuani taas päähänpiston. 

Mulla on ollut muutama KevytKokki-lehti jostain vuodelta 2007, ja niissä on ruokareseptejä, joissa mainitaan suoraan annoksen ja koko reseptin kalorimäärä. Tässä lehdessä käytännössä kaikki reseptit on alle 500 kcal, ja joku 30 - 40% on 200 kcal tai alle. Luin muiden blogipäivityksiä ja iski se pakottava tarve hallita omaa olemustaan. En kestä enää peiliäkuvaa olohuoneessa tällaisena. Joten reippaasti, otin lehdet käteen ja leikkasin melkolailla kaikki reseptit irti jotka olivat 200 kcal tai alle.



Ja alan koostaa niistä itselleni kansiota, jotenkin se on itselle miellyttävämpää hallita itseä ohjeilla. En voi liikaa antaa mennä mielihalujen mukaan, mielihalut ovat vieneet minut tähän ruumiiseen. Haluan sen toisen ruumiin. Haluan sen ruumiin jossa voin puristaa sormeni hauiksen ympärille. Haluan ne reidet, jotka ovat kaukana toisistaan. Haluan sen hauraan olemuksen, haluan käpertyä pieniin koloihin piiloon.

Tiedätkö sen päivän, kun tunnet pelkkää levottomuutta. Mutta silti et saa mitään aikaiseksi, levottomuus on ylivoimainen. Tänään on tyypillinen sunnuntai. Mulla on tälläinen fiilis melkolailla joka sunnuntai. Ei mitään erityistä tekemistä, ja huomenna odottaa työpäivä. En oikein saa aikaiseksi tehdä mitään. Tämä ärsyttävä vallitseva levottomuus estää nukkumasta, tekemästä ruokaa, syömästä, lukemasta ja pelaamasta. En jaksa keskittyä mihinkään kymmentäminuuttia kauempaa.

Mutta tein silti oivalluksen. Mielikuvissani painin usein jonkun kanssa. En ole koskaan saanut kunnon otetta kuka vastustaja on. Se on tavallaan unta, mutta tapahtuu täysin hereillä ollessani. Ymmärsin vihdoin vastustahan olevan minä itse. Jokainen meistä painii itsensä kanssa, joten visuaalinen puoli loi siitä ajatuksen. Josta en pääse eroon. Jokainen päätös, jonka teen on painimatsi. Raskasta ja turhauttavaa. Kun saisi edes fyysiset hyödyt irti... Ja kun sanon, että jokainen päätös, tarkoitan todella jokaista päätöstä.