Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.

Katselin tuossa joku aika sitten Yle 5:lta dokumentin viiltelystä. Itse en viiltele, mutta poltan ihoa, ja käytän muita menetelmiä itseni satuttamiseen rankaisu mielessä. Dokumentissa tuotiin esille se, että yksi syy viiltelyyn on tuoda joku yhteys mieleen ja kehoon. Mulla on tuossa ongelma. Oma keho tuntuu vieraalta. En ole yhtä tän kropan kanssa, jotenkin tuntuu etten ole koskaan ollut. Eikä kyse ole täysin kehonhallinnallinen juttu. Omat kädet ja jalat näyttävät vaan niin vierailta. En tunnista enkä tunne niitä omakseni. Mutta vaikka satutan itseäni, en saa silti yhteyttä mielen ja kehon välille. Ne on kaksi eri asiaa, kahden eri ihmisen osia.


Viikonloppuaamuisin olen vihdoinkin oppinut nousemaan sängystä rauhallisesti. Viikolla, kun herätys soi, pinkaisen heti sängystä ylös. En paina koskaan torkkua, enkä jää miettimään edes puoleksi minuutiksi mikä päivä on tai mitä on edessä. Nousen heti. Mutta viikonloppuina jään sänkyyn kun herään. Katselen hetken kattoa, verhoja ja kuvia seinällä. Venyttelen rauhassa ja nousen vasta kun on levollinen olo. Kerrankin osaan rauhottua sängyssä.

Ostin muuten seinäkalenterin, tammikuuta odotellessa.