Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.