Mun sairaalaelämä oli tietyltä kantilta katsottuna kliseistä, kapinallista, teatraalista ja hieman teinimäistä olemista. Tietyllä tasolla petyin siihen toimintaan heti alkumetreillä. Mikä oli outoa, koska mullahan ei ollut mitään odotuksia siitä paikasta. Mutta luulin sitä kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin vähemmän tylsäksi. Merkitykselliseksi.

Mua tuli haastattelemaan sairaalaan kaksi naista. Ymmärtääkseni ne oli psykiatriselta puolelta, ja heidän tehtävä oli kartoittaa tarvitsinko psykiatrista hoitoa, vai saiko minut laskea ihmisten ilmoille onnea toivotellen. Muistan käpertyneeni tuoliin, enkä luonut sen kummempaa katsekontaktia kumpaankaan. Muistan että hoitajalla oli tummat lyhyet hiukset, psykiatrin hiustenväriä en muista lainkaan. En tainnut saada tilaisuutta katsoa. Olin oikeastaan alkumetreillä päättänyt, että menen hoitolaitokseen, jos sitä tarjotaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa helpolta, ja vedättelin päätöksen julkituomista ihan viimemetreille asti. Pelkäsin sen vaikuttavan liian teennäiseltä suostua heti hoitoon. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut tuoda asian ilmi vain helpotuksena, pääsisin vihdoinkin hoitoon.

Taksi vei minut mielisairaalaan, jota kutsuttakoon hoitolaksi tästä eteenpäin. Heti ovesta päästyäni hoitajat kysyivät onko laukussani mitään terävää, piikkeja, tupakkaa tai tulentekovälineitä. Seisoin kädet puuskassa, yritin suojella itseäni henkisesti. En katsonut kumpaakaan mieshoitajaa hetkeen, yritin muistaa laukkuni sisältöä ilman, että katsoisin sinne. En tupakoi, en kanna yleensä teräaseita mukana, mutta tulitikkuja minulta yleensä löytyy taskujen tai laukun pohjalta. Tämän muistaessani käännyinkin yllättäen laukkuni puoleen ja sain molemmat hoitajat perääntymään yhtä nopeasti. Taisi ensimmäinen reaktio olla, että nyt tyttö antaa puukosta. Enkä tästä heitä voi syyttä. Olin seissyt täysin paikoillani erittäin sulkeutuneessa asennossa luomatta mitään kontaktia heihin. Ottaen huomioon paikan luonne, ei ollut ehkä viisain liike minulta.

Minut ohjattiin odottamaan lääkärin haastattelua oleskeluhuoneeseen. Istuin siellä muiden potilaiden kanssa katsellen tv:tä. Muutamat ottivat minuun kontaktia, juttelivat, kuin olisin aina ollut siellä. Olin sen hetkisistä potilaista nuorimmasta päästä. Josta varmaan johtuikin, että nämä juttelijat oli yleensä keski-iän paremmalla puolella. Ei varmaan ole helppoa heidän nähdä ikänsä puolesta omasta tyttärestä menevää mielenterveyspotilasta.

Lopulta muutaman tunnin (ja ruuasta kieltäytymisen jälkeen) lääkärillä oli aikaa ottaa minut vastaan. Lääkäri oli melko nuori, 30-35 arvioni mukaan. Ja hän oli persoona. Sopi hyvin siihen paikkaan, ja olikin sääli, kun hän sitten hoitoni aikana vaihtoi paikkakuntaa, ja tilalle tuli vähemmän mukava naislääkäri. En tässäkään haastattelussa luonut katsekontaktia huoneessaoleviin ihmisiin. Lääkärin lisäksi siellä oli sen osaston hoitaja, sen osaston hoitaja jonne menin ja kaksi muuta hoitajaa, mutten muista mistä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä, ja lääkärin edessä oli iso avainnippu. Vastasin kysymykseni pääasiassa avainnipulle. Yhdessä v
aiheessa lääkäri alkoi valua istuimeltaan, tavoittaakseen katseeni. Tässä hän onnistui, koska hämmennyin tästä teosta. En ollut tarpeeksi sekaisin, että minut oisi voinut suljetulle osastolle jättää, joten minut maaniteltiin jäämään avoimelle osastolle. Kukaan ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa, mutta arvelivat parin kolmen viikon hoitojakson riittävän. tämähän venyikin sitten kahteen kuukauteen, olisi ollut pidempi, jos en olisi taistellut.