Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Haluan silti olla jollekin joku. Saisin jonkun hymyilemään, vain sillä että olen siinä. Joku, joka nauraisi huonoille vitseille, ja jaksaisi aina yllättyä ajatuksistani. En halua olla massaa. En halua olla vain tilasto, en halua kuulua aina siihen keskivertoon. Haluan olla jotain muuta. Haluan yllättää, haluan järkyttää, haluan naurattaa ja itkettää. Haluan olla jotain, mitä ihmiset kaipaavat. Jotain, mitä halutaan ympärille ja arvostetaan. Haluan olla kaikkea muuta, kuin minä.

Mennään muutama vuosi taaksepäin, yläasteelle. En tarkkaan muista oliko kyseessä fysiikan vai kemian tunti, sama opettaja kuitenkin kyseessä. Opettaja kysyy kysymyksen, ja viittaan. Saan vastata, mutta kaikki eivät kuulleet vastausta. Joten opettaja vihdoinkin hermostuu minuun ja hiljaisuuteeni. Opettaja käskee todella tiukasti minun puhuvan kovempaa, josta vain säikähdän, ja kerron vastauksen vielä hiljemmalla äänellä. Opettaja suuttuu ja käskee minun huutaa vastaus. En usko, että edes vieruskaverini kuuli vastausta tässä vaiheessa. Kaikki käskevät minun huutaa ja vaikenen täysin. En puhu enää sillä tunnilla. Pidättelen itkua, ei minua ole tehty puhumaan kovaa. Ja kukaan ei ymmärrä. Naureskellen kertovat, että he olisivat ainakin huutaneet minun tilanteessani. En ole he. He eivät ole minä.

En ole muistellut tätä episodia vuosiin. Mutta viikonloppuna joku vieras mies näki mut ja halusi tietää nimeni. Ja tällä miehellä oli todella kova ääni. Ei tainnut itse ymmärtää kuinka kovaa puhui, mutta tämän miehen avulla ymmärsin kuinka toiset ihmiset vaikuttavat äänenvoimakkuuteni. Automaattisesti puhun vieraille ihmisille hieman aremmalla äänellä. Se ei ole niin kantava, kuin kavereiden kanssa. Tosin eivät kaveritkaan aina kuule mitä sanon. Mutta mitä kovempaa vieras puhuu, sen aremmin minä vastaan. Ja ette uskokaan kuinka moni ihminen on suuttunut mun hiljaiseen ääneen. Mikään ei tunnu nyppivän ihmistä enemmän, kuin se etteivät kunnolla aina kuule mitä sanon. Ymmärrän sen kyllä toisaalta. Mutta jos pyydät minua puhumaan kovemmalla äänellä, takaan että vastaus tulee hiljaisemmalla äänellä. Ja jos kuvittelet, että toistan kolmannen kerran, elät fantasiassa.

Sain perjantaina harvinaisen kehun. Oltiin kaverin kanssa ottamassa muutama baarissa, ja innostuin jostain ideasta mitä kerroin hänelle. Kaverini tuumasi pienen hetken jälkeen, että tykkää katsoa mua silmiin kun innostun jostain. Kuulemma mun silmät syttyy ja niistä näkee millä tuulella olen. Pelkkä katse paljastaa milloin suunnittelen jotain jäynää, milloin olen surumielinen tai milloin vain keksin jotain hauskaa. Osaan kuulemma myös haastaa pelkällä katseella. Sanoja ei tarvita, vain pieni katse.



Olen itse ihminen, joka ihastuu toisten ihmisten silmiin. Rakastan silmiä, ja sitä miten ne oikeasti toimivat sielun peilinä. Toinen piirre mihin ihastun on hymy. Ja ääni. Nuo kolme asiaa, riittää että vain yksi toimii ja retkahdan. Kuten nyt koulussa, olen huomannut pienen ihastuksen yhteen luokkalaiseen mieheen. Kiinnitin jo alussa huomiota hänen ääneensä, joten en yllättynyt yhtään tajutessani tällä viikolla pienen ihastuksen kipinän. Enkä toisaalta ylättynyt siitäkään, että tämä(kin) mies on mua tuplasti vanhempi. Mikähän siinä on, että retkahdan aina niihin lähes 40- vuotiaisiin miehiin.

Muuten päivät ovat olleet.. tyhjiä. Olen jutellut viimeaikoina enemmän ulkomaalaisten kanssa, ruokavalio on jämähtänyt mandariineihin ja tikkareihin. Koulussakin huomautettiin, etten syö koskaan mitään. Katoan aina kellariin ruokailun ajaksi juomaan pikakahvia.

Olen parempi pakenemaan ongelmia, kuin kohtaamaan ne. Pakenen mieluummin pelon kohdetta, kuin yrittäisin kohdata sen.



Ymmärsin tänään koulussa, että olen väärässä paikassa. Tiesin, että meidän pitää oppia käsittelemään isompia koneita pienessä tilassa virhemarginaalin ollessa hyvin pieni. Mutta en tiennyt, että meidän pitäisi hallita eri koneet niin nopeasti. Ja, että ne koneet eivät halua totella minua. Ja kuinka helppo minun on sillä koneella saada työkaveri, tai itseni sairaalaan. Tai saada aikaan satojen tuhansien eurojen vahingot. Yksi pieni liike, yksi pieni ele ei ole koskaan tuntunut niin kohtalokkaalta.

En löydä alaa, missä olisin täysin onnellinen. Koska en keksi alaa missä voisin pärjätä, mutta samalla saisin pidettyä itseni tyytyväisenä pelkäämättä että tapan jonkun tai saan potkut. Haluaisin tehdä töitä vain käsin. Miksi tunkea 5 000 kiloa painava laite siihen yhtälöön? Pelkään mennä takaisin kouluun. Pelkään myös lopettaa. Enkö saisi vain kadota?