Tää kaikki on peliä. Mun tunteet otti haasten vastaan, vastahan mä hehkutin kaiken hienoutta. Manasin sen kaiken pois. Kaikki tuo onni kääntyi.

Väsymys painaa kroppaa kasaan. Oon rampannu työpaikan ja kodin välillä. Yrittänyt välissä levätä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keho on mustelmilla ja haavoilla. Näytän varmaan siltä, että mua hakataan kotona. Palelen ja hautaudun paremmin edesmenneen pappani lämpimään takkiin. Papan tuoksu on kadonnut paidasta aikoja sitten, mutta se on ainoa mitä mulla on.

Mulla oli syntymäpäiväkin, ja ei sitä oikein kukaan muistanut. Äiti ja miesystävä. Veljet muisti vain, koska äiti soitti niille ja muistutti. Isä ei muistanut ollenkaan. Mutta ei siitä kyllä montaa päivää ole, kun pääsi pois sairaalasta. Ehkei se ole vielä täysillä arjessa mukana. Joka vuosi kuitenkin tuntuu, että harvempi muistaa mun syntymäpäivän. Kaikille muille omat syntymäpäivät on niin tärkeitä. Loukkaannutaan, jos ei muisteta. En haluais olla enää niin teatraalinen. Puhuu tyttö, joka yritti tappaa itsensä syntymäpäivänään. Yritän siis olla ajattelematta. Ehkä mulla on vaan hylätty olo.

Olen vain väsynyt.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

En jaksa keksiä mitään nasevaa aloitusta. Viimepäivien, tai viikkojen? hiljaisuus on johtunut tästä armottomasta väsymyksestä. 12 tunnin yöunet ei riitä, vaan kaadun sänkyyn muutaman tunnin kuluttua heräämisestä nukkumaan 3-4 tuntia lisää. En koe olevani masentunut. Olen vain väsynyt. Selitin sitä aluksi kuumuudella. Mutta tähän väliin on osunut viileämpiäkin päiviä ja sama unirytmi on jatkunut.

Ensiviikolla alkaa perehdytys oman alan töihin, pääsin keikkatyöläiseksi suhteelliseen suureen firmaan töihin. Alusta alkaen ovat puhuneet, että työ olisi 2-vuorotyötä, eli joko aamu- tai yövuoro, kun tulee kutsu töihin. Odotan enemmän yövuoroja, ja niitä tekisin vaikka 5 päivää viikossa. Nuorena se vain on helpompi jaksaa ilman suurempia haittavaikutuksia kroppaan ja ihmissuhteisiin.

Olen aloittanut taas saksankielen opiskelun. Tää taitaa olla kolmas tai neljäs kerta, kun sen alotan. Tiedän vain ettei tylsistymisestä seuraa mitään hyvää mulle. Syksyllä pitäisi käydä myös tekemässä pieniä lisäopiskeluja, ironisesti ruoan parissa. Saa nähä mille tielle siitä joutuu, etenkin kun keikkatyötä on silloinkin luvassa. Tiedän todennäköisyyden olevan korkea, että menen suoraan yötöistä koulunpenkille.Ja että koulupäiviä jää väliin, kun on aamuvuoroja. Mutta jokainen valitsee tiensä.

Mä pysyttelen hiljaa ettei kukaan huomais mun olevan täällä. Etten rikkoisi kenenkään idylliä. Olen vain ihan hiljaa, ettei kenenkään tarvitsisi muistaa. Joku toinen saattaisi nauttia tästä. Kuunnella avoimesta ikkunasta kuuluvaa lintujen laulua. Ei mitään häiriötekijöitä. Mutta minä. Minä masennus jokaisella minuutilla enemmän. Kaikki on menettänyt mielenkiinnon, musiikki ei jaksa enää vaivata, tv:stä ei tule mitään. Vain minä vaeltamassa edestakaisin olohuoneen ja makuuhuoneen välillä.


Saatan angstikohtauksen iskiessä sulkea kännykän. Ettei kukaan vahingossakaan tavoita. Se on todellinen teini-ele, huudan kaikille äänettömästi ettei mua olisikaan kiinnostanut jos jollakin onkin asiaa. Ja tämä loputon päänsärky. Alan olla jo väsynyt.

Ruokamörkö on palannut tähän taloon. Mulla on oikeestaan kahdenlaisia hetkiä, mikä johtuu täysin bulimisesta elämänvaiheesta. Toisina päivinä mulla on pakkomielle siihen, että ruoan tulee olla puhdasta. Puhtaudella en tarkoita hyvin pestyä tai luomua. Mun puhtaan ruoan kategoriaan kuuluu lähinnä kasvikset. Toisinaan saatan sallia maustamattoman kanan tai jonkun kalan. Mutta joskus sekin on saastunutta. Periaatteessa puhdas ruoka on kait just sitä mahdollisimman vähäkalorista. Terveellistä ja raikasta. Hyvää mun mielelle ja kropalle.




Mutta niinkuin jokainen bulimikko tietää, niinä hetkinä kun sen ruokamörön tilalle tulee toinen mörkö, se ei ole enää puhdasta ruokaa mikä meneee suusta alas. Ja tulee ylös. Niinä hetkinä silmien läpi katsoo joku toinen, joku toinen ohjailee käsiä. Mutta minä olen se, joka itkee.


Mutta just tää ailahtelevuus saa mut niin väsyneeks. Ja voimat saattaa yhtäkkiä kadota jaloista ja käsistä. Päätä särkee päivittäin. Limaa nousee kurkusta kokoajan ja mielialat vaihtelee. Elämäntyylihän kait tämäkin on.

Pääsin kotiin niin tuli itku. Tänään oli vikat kokeet koulussa, ja opettaja mainitsi samalla kaverille, että hän oli saanut edellisen tietoteknisen kokeen täysin pistein läpi. Hänen tulos oli ollut 100%:sti oikein, pilkulleen oikein. Ja tämä ihminen ei edes kunnolla osannut käyttää kyseistä ohjelmaa. Sain itsekin kiitettävän kurssista, joka oli kaikille odotettua. Mutta miksen saanut kaikkea oikein. Miksi epäonnistuin. Miksi epäonnistuja onnistuu aina ja minä en ikinä?

Kävin kotimatkalla kaupassa, hamstrasin ruokaa pyhiävarten. En vietä joulua, mutta ei sinne kauppaan halua murtautuakaan pyhinä. Joten pakko oli käydä ostamassa jotain. Reppu painoi selässä ja molemmissa käsissä melkein yhtäpainavat kassit. Mun kämpän ja kaupan välillä on pelkkää ylämäkeä. Olin väsynyt. Turhautunut. Vihasin itseäni ja rahaongelmiani. Vihaan joulua. Vihaan ihmisiä. Itkin kotona.

En muista millon olin viimeks näin väsynyt. Otin iltapäivällä tyynyn ja peiton, ja makoilin lattialla. Vain matto "pehmikkeenä", enemmänkin se suojas lattian kylmyydeltä. Olin sammuttanut valot, ja koneelta soi musiikki. Suljin silmät, ja nukahdin melkein heti. En muista kuulleeni edes toisen kappaleen alkavan. Heräsin jossain vaiheessa naapureiden meteliin parvekkeelta, ja siirryin puoliunessa makuuhuoneeseen. Olin todellakin puoliksi vielä unessa, en jaksanut pitää silmiä koko matkalla auki, en muistanut ottaneeni kännykkää mukaan makuuhuoneeseen, enkä edes kunnolla muista miksi siirryin sänkyyn nukkumaan. Mun ei pitänyt nukkua tänään päivällä, koska nyt pitäisi siirtymään yöunille. Herätyskello soi 04.15 ja huomenna pitäisi oikeasti olla skarppina töissä. Eikä enää tule uni.

Olen vältellyt poliaikaa. Ne pommittaa mua kirjeillä, varaa aina aikoja, ja aina perun ne. Sitten ne yrittänät soittaa takaisin uudesta ajasta ja en vastaa. Ja tulee toinen kirje. Toinen ajanvaraus, jonka perun. Milloinkohan ne tajuavat. En halua mennä sinne. Oli virhe alunperin mennä sinne.