Mulle on sanottu muutamaan kertaan, että ymmärrän millaista on olla mies. En oikeastaan paljoa tiedä siitä, olen vain oppinut miesten kohtaavan paljon ryhmäpainetta. Pitää olla miehinen mies, mutta herkkä. Miehen roolissa on paljon ristiriitoja, joista osan luo naiset, osan miehet. Mutta epäilen suurimman osan olevan lähtöisin naisista.

Omalla kohdalla miehet on usein kokeneet sen uhkaavaksi ja ahdistavaksi ilmoitella naisystävälleen menoista. Ei saa näyttää olevansa tossun alla. Ja kaverit (etenkin ne sinkut tai itse huonossa suhteessa olevat) painostavat toisiaan viettämään aikaa vain heidän kanssa. Monesti kuullut sanottavan, että "Kyllä se naises yhen illan kotona yksin jaksaa, jäät vielä kaljalle/saunaan/yksi peli vielä/istutaan iltaa/ajellaan paskarinkiä/jne.". Ongelma tästä muodostuu siinä vaiheessa suhteeseen, kun niitä iltoja joudutaan pitämään useita peräkkäin, tai ne sattuvat menemaan usein niiden ainoiden yhteisten iltojen päälle. Tai, jos emäntänä sattuu vain olemaan omistushaluinen yksilö.

Tuo ongelma on yleensä hieman nuorempien jätkien kohdalla, ja vähemmän seurustelleiden. Ei ehkä osata tasapainottaa suhteen tärkeyttä ja kavereitten mielipiteitä, ei vielä tiedetä naisten loukkaantuvan ennen pitkään tuollaisesta käytöksestä. Itse ainakin olen hankala kohde, näytän ulospäin sietävän ja ymmärtävän tuota käytöstä pitkään, vaikka sisällä kuohuu. Sitten yhtenä päivänä räjähdän ja juttu päättyy siihen. Toisaalta ymmärrän miesten ryhmäpaineen, on vaikeaa olla äijä ja samalla kuitenkin tarpeeksi herkkä ja romanttinen. Ja on todella vaikea olla jätkäkavereitten edessä herkkä, romanttinen tai edes hellä. Mutta toisaalta en pysty olemaan loukkaantumatta, kun aina ne jätkät menee suhteen edelle. On tilanteita, joissa kaverit menevät kyselemättä edelle. Mutta jos se paskaringin ajaminen on aina tärkeämpää, ei minun ymmärrys miestenmaailmasta kanna enää.

Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Ollut hetken taukoa. Välillä tuntuu ettei mitään tapahdu. Käy vain töissä ja nukkuu. Mutta nyt se elämä päätettiin pistää sekasin. Eksältä tuli viesti ja käski salata kaikki tiedot. Ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä samainen nainen, jota hän pani suhteemme aikana on nyt käynyt mustasukkaiseksi. Yrittää selvittä kuka mä olen ja ties mitä sen jälkeen. En halunnutkaan olla onnellinen ja vapaa. Irti kaikesta siitä paskasta mitä menin ottamaan vastaan.

 Ja en siltikään ymmärrä, miksi musta piti mainita suhteen jälkeen. Sinä aikana kun oltiin yhessä, olin tarkoin varjeltu salaisuus. Nyt olen joku, mihin hän voi sen naisen vihan kääntää. Minulle saa kostaa, hän on edelleen se kiltti ja kunniallinen. Alan tosissani harkita paikkakunnan vaihtoa.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Yksi yö muutti kaiken. Vielä maanantaina tuskastelin miten en osaa ottaa itsestäni mitään irti. Jotta säilytän anonyymiuteni, jätän sen tarkemmin tarkentamatta tiettyjä juttuja.

Olen parisen viikkoa ollut tekemisissä uusien ihmisten kanssa. Jaksoin olla tässä porukassa sosiaalinen, olin hyvin ulospäinsuuntautunut, kuitenkaan liikaa mitään itsestäni paljastamatta. Kyllä, sekin on mahdollista.  Perjantaina osa meistä päätti lähteä baariin. Itsellä viimeviikon tapahtumat oli suurin sykäys omalle halulle lähteä. Enkä ole ollut pitkään aikaan ollut viihteellä. Viina ei ollut matkan syy, halusin vain viettää iltaa näiden ihmisten kanssa ja olla jossain muualla, kuin kotona. Sekä lisäsäväyksen toi eräs mies, johon olin ehtinyt muodostaa pientä ihastumista viimeisenä parina päivänä. 

Baarissa oli rentoa, oltiin juuri siinä, ehkä ainoassa baarissa jossa täällä viihdyn. Illan aikana lavalle nousi bändi, ja meillä oli hauskaa. Juttelin koko illan tämän miehen kanssa, me naurettiin ja rentouduttiin. Ja mitä pidemmälle ilta meni, sen vahvemman halun sain porautua tämän kainaloon. En näitä tunteita kyllä täysin yksin jakanut, koska vapaa kainalo avautui aika pian. Ja vaikka penkkirivillä oli tilaa istua vaikka millä mitalla, istuimme koko illan niin lähekkäin, kuin pystyy. Kumpikaan ei tahtonut pois. Kummallakaan ei ollut sillä hetkellä kiire pois.

Illan aikana ei vaihdettu suudelmia, ei päädytty vieraaseen sänkyyn, emmekä pitäneed kädestä saatikka edes halanneet. Illan aikana jaettiin vain läheisyyttä, lämpöä ja naurua. Oltiin vain kylki kyljessä. En tiedä minkälaisia tulevat kohtaamiset ovat, jos niitä tulee ollenkaan. En tahtoisi tästä tuttavuudesta kokonaan luopua, mutta pidän omat muurini korkealla. Olen vasta eronnut (mitä hän ei kyllä edes tiedä), joten ehkä oikea hetki minulle ei ole etsiä rakkautta. 

Mutta mitä tämä ilta antoi. Se antoi mulle luottamuksen tulevaisuuteen pitkästä aikaa. Uskallan miettiä tulevaisuudessa uudestaan rakastumista, ei kaikki miehet ole samallaisia. Tällä miehellä ja entisellä miehellä on valtava ikäero, mutta tämä mies on henkisesti tuplasti entistäni kypsempi. Ei aikuisuus fyysistä ikää laske, henkinen kypsyys ja arvot määrittelee ihmisen.