Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Keskustelin taannoin kaverin kanssa, joka puhuu paljon menneisyydestään. Hän tuntuu tietyllä tavalla elävän siinä, olenkin kysynyt monta kertaa haluaisiko hän mennä ajassa taaksepäin. Etenkin siihen yhteen tiettyyn aikaan, josta tämä eniten puhuu. Aina vastaus on sama, "Vaikka menneisyydessä on paljon hyvää, ja siinä on turvallista elää, on menneisyys menneisyyttä. Tulevaisuus pelottaa, niin siihen on helpompi suhtautua, kun voi palata ajassa taaksepäin."

Mun on tätä aina välillä vaikea käsittää. Miten ihmisten on niin helppo elää menneisyydessä, miten heidän kasvot aina kirkastuu, kun muistelee jotain aikaa. Mä en siihen pysty. Harvoin kerron kellekkään mitään sen erikoisempaa mun menneisyydestä. En tahdo elää sitä enää. Olen jo kerran kokenut sen, miksi menisin siihen vapaaehtoisesti uudestaan. Mutta ehkä erona on se, että mun menneisyys on rikottu, ja en pysty muistamaan niitä onnellisia hetkiä.

Yritän välillä kovasti mennä menneisyydessä niihin hyviin hetkiin. Mutta ei mene kauaa, kun ruusunpunaiset filminpätkät vaihtuvat, ja tilalle astuu pelko. Kaikki ne epävarmuuden hetket yksin omassa huoneessa. Äänet, jotka kantautuu suljettujen ovien takaa. Vanhempien riitely, tappelu, lyöminen ja kuristaminen. Ovi menee kiinni, ja isä häviää yöhön. Tai koulussa kaikki ne kerrat, kun minut haukuttiin tyhmäksi, lihavaksi, tylsäksi, seinäruusuksi tai vain hylättiin pihalle yksin. Muutamaa vuotta vanhemmat pojat jahtaavat perässä ja uhkaavat tappaa. Ensimmäinen poikaystävä väkisin yrittää saada minut ottamaan hältä suihin. Toinen poikaystävä raiskaa makuuhuoneeseen, vaikka kuinka pyydän lopettamaan. Vaikka kuinka pyydän ettei tekisi sitä. Mutta miksi hän minua kuuntelisi. Myöhemmin tekee selväksi, että se oli minun vika. Minä viettelin hänet, hän toimi vain seksuaalisen vaistonsa mukaan.  Mutta mehän vain juteltiin sängyssä, naurettiin elämälle. Hän ei tehnyt mitään väärää, enkä ikinä asiasta kertonut kenellekään.

En näistä hetkistä mitään haluaisi enää elää uudelleen. Mutta ne tulevat väkisin eteen, jos minun täytyy miettiä Menneisyyttä. Menneisyys on minulle se musta ovi, jota en tahdo edes raottaa, mutta kadehdin niitä, joille se on helppoa. Koska tulevaisuus pelottaa minuakin.

Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...

Oon jo pitkään haaveillut, että tekisin Päiväni kuvina -postauksen pitkästä aikaa. Mutta iltapäivään mennessä todellisuus on iskenyt. Ulos lähteminen alkaa olla entistä hankalampaa. On helpompi perustella miksi ei tarvitse lähteä, kuin miksi pitäisi lähteä. Ahdistus lähtemisestä ottaa vallan ja palaan sohvan nurkkaan istumaan. Taaskaan en saanut lähdetyksi. Kaupassakäymiset venyy, kaapit huutavat tyhjyyttä päivän tai kaksi ennen kuin olen kaupanovella.

En ole halunnut puhua miesystävälle olotilasta, koska se ei osaa käsitellä sitä. Se on tottunut, että perheessä oma pahaolo käännetään toisten syyksi, joten alkaakin syyllistämään itseään heti. Yritän vieressä hokea, ettei ole tämän syy, mutta kuka vanhoista tavoista oppii pois. Eilen sain sanotuksi, että nyt ei ole hyvä olla. Se kääntyi riidaksi, ja illalla itkin sohvalla samalla kun se söi. Vilkaisi ja haki lisää safkaa, siinä vaiheessa karkasin vessaan itkemään loput itkut pois. Ja aamulla lupasin etten koskaan enää kerro sille näistä olotiloista. Vaikuttihan se aika tyytyväiseltä tähän. Mun täytyy taas oppia pitämään kaikki sisällä. Ja toivoa, että tällä kertaa saan suljettua sen paremmin sisälle ja pysymään siellä hautaan asti.



Oon tälläviikolla testaillu miten kärsimyskukkauute auttaa ahdistukseen, stressiin, nukahtamiseen ja paskaan oloon. Kyllä se ahdistusta lievittää, mutta tähän masennukseen olisi mäkikuisma ehkä parempi vaihtoehto. En vaan viitti e-pillereiden takia sitä kokeille, se kun heikentää niitten(kin) vaikutusta. Mäkikuisman kanssa ei suositella käytettäväksi mitään lääkkeitä, eli luonnolliselle masentuneelle ja ahdistuneelle se on hyvä vaihtoehto, meille muille lääketehtaiden orjille ei.

Joskus on niin vaikea nähdä toisen menevän rikki ihan siinä vieressä. Ei kuule, vaikka toinen haluaisi huutaa sydän verillä apua.  

Se vain inhottaa kuulla kuinka toinen on huolissaan vain entisensä huolista. Se toinen on vieläkin rakkaampi, kuin minä. Tuleeko minusta koskaan yhtä tärkeä, kuin siitä edellisestä. Siitä edellisestä, joka on jatkanut elämäänsä, mutta hän ei pysty.

Hiljaisuus päänsisällä on ahistavaa. Mulla käy yleensä kova meteli siellä, mutta viimeaikoina on ollut paljon hiljaisia päiviä. Yritän täyttää sen hiljaisuuden kaikin keinoin, mikään ei vaan tunnu auttavan. Sisäilma alkaa tuntua painostavalta, ihan kuin en saisi kämppää viilennettyä tarpeeksi nopeasti.

Seison peilin edessä, ja näen kun pupillit pienentyvät. Näkö sumenee ja takaraivoon alkaa muodostua painetta. Seison ja katson hämärtyneellä näöllä peilikuvaani. Pupillit ovat kohta kadonneet. Ja sitten näkö palautuu äkisti, tuoden päähän valtavan paineen. Ja jatkan taas matkaa. Tiedän, että kun tämä episodi käy, on hyvin todennäköistä että pyörryn. Pyörryn yleensä silloin jos liikun. Jos jatkan matkaa liian aikaisin. Petollisintahan se on yöllä, kun ei huomaa näön sumenevan. Monet kerrat olenkin lyönyt pääni, kun en osannut pysähtyä.

Mutta en enää hymyile. Hymy on turha. En enää kosketa muiden elämää.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Mulla on keino millä taistelen ahdistuskohtauksia vastaan. Se ei ole lääkkeet, koska vihaan niitten väsyttävyyttä. On liian usein tilanteita, ettei sovi mennä ihan turraksi, voimattomaksi ja väsyneeksi. Ja toisekseen, ne väsyttävät vielä pitkään. Vaikka nukkuisi yöunet, sen aamulla tuntee kehossaan syöneensä niitä tabuja. Joten lopetin niiden tarvittavien käytön jo yli 1,5 vuotta sitten.

Nykyään ahdistus vaihtuukin päänsärkyyn. Ja se johtuu täysin siitä, että hakkaan itseäni päähän. Ei mitään kevyttä taputtelua päälaelle tai poskiin. Kunnon iskuja päähän, poskiin ja niskaan. Vaihdan ahdistuksen kipuun, ei väsymystä vain särkyä.

En ole normaali, niin monella tapaa viallinen. Monella tapaa tyhjä olo sisällä. Ontto, jotain puuttuu.