Miten se eroaminen voi olla niin hankalaa. Taas illalla yritin saada asioita tilille. Yritin kysyä olenko ollut missään vaiheessa tuolle miehelle se tärkein nainen. Odotin melkein tunnin vastausta, "Täytyykö sen vi**u olla niin hankalaa?!". Niin. Täytyykö sen. Meidän tarpeet ei kohtaa. Toisaalta, miten tarpeet voi kohdata, jos minä haluaisin vakaan parisuhteen ja mies ei tiedä edes mitä haluaa. Haluaako vain kavereita ympärilleen, haluaako kaveripanon vai jonkun oikean. Ehkä se on tuolle jätkällekki niin vaikeaa, koska en suostu vain kaverisuhteeseen. Joko seurustellaan, tai ollaan kuin ei tunneta. Mä en pysty siihen, että se kantaa toisia hoitoja mun naaman eteen tai edes keskustelee niistä. Jos mä en kelvannut, en tahdo nähdä niitä, jotka kelpaa.

Olin jo pyytämässä eroa, mutta sitten ahdistus nieli sanat. Ja lopulta sovittiin että toistaiseksi jatketaan vielä. Rikon itseäni. Ahdistus illasta vain jatkuu ja jatkuu.. Huomautti myös, että tietää mun bulimian palanneen. Ei ole mitenkään auttanut. Sivuuttanut. Ei se osaa olla tukena. Ei kukaan osaa olla tukena, mä saan aikalailla tuhota itteeni sitä mukaan kuin tahdon. Toisaalta mun bulimiassa on tällä kertaa yksi hyvä puoli. En saa mahdottomia ahmimiskohtauksia. Se rajottuu pääasiassa siihen, että syön puoli litraa jäätelöä tai levyn suklaata ja oksennan. Ei mene niin pahasti rahaa oksentamiseen, kuin silloin äärimmäisissä tapauksissa. Pystyn ehkä selviytymään tästä kuusta hengissä.

Tai sitten soitan itselle ambulanssin, ennen kuin teen itselleni jotain...