Kaikki oli ihan ok tähän hetkeen asti. Vietän juhannuksen yksin kotona, mitään sen ihmeellisempää tekemättä. Ketään näkemättä. Niinkuin viimeiset 6 vuotta. Sitten soittaa mummi, jota en ole nähnyt viimeiseen 6 vuoteen. Ja maailma ei tunnukkaan enää niin viattomalta. Mummin ääni on ihana, sen tunnistaa vaikka myrskyn keskeltä. Ja hetki, kun kuulin mummin äänen, omatunto alkoi kolkuttaa. En ole päässyt pohjoisiin käymään niin pitkään aikaan. Toki olin sairaalahoidossa monta kertaa juuri silloin, kun kaikki muut lähtivät pohjoisiin. Samalla, kun muut saivat viettää aikaansa mummin kanssa, minä tappelin hoitajan kanssa onko lääkket nyt niin pakko ottaa.

En myöskään ole pitänyt juhannuksen viettoa yksin niin pahana asiana. Juhannushan on mulle opetettu yhdeksi ryyppäysjuhlaksi. Mutta, kun se piti mummille kertoa, tuli paha olo. Osaksi pelkään, mummin tajuavan että olen aina yksin. Jos en edes juhannukseksi saa seuraa. Osaksi pelkään, että mummi luulee etten rakasta häntä. Kun en tänäjuhannuksena mennytkään pohjoisiin. Vaikkei miulla siihen mahdollisuutta ollut, en vain halua hänen loukkaantuvan.

Kuvat ovat viimeiseltä juhannukselta, jolloin olen mitään tehnyt.