Oisin kovasti toivonut, että pystyisin sunnuntaina tekemään postauksen, jossa hehkutan uudistunutta elämää. Kuvia mitä olen ulkona nähnyt ja tehnyt, tarinoita paikoista missä olen käynyt jne. Vielä se ei kuitenkaan vaikuta mahdolliselta. Nämä pari päivää olen maannut sängyssä ja hukuttanut ahdistukseni ruokaan. Suhteen aikana laihduin 13 kiloa, ja pelkään syöväni sen kaiken takaisin. Tämä paino tippui nopeasti, 1,5kk aikana. Mikä kielii lisää suhteen aiheuttamasta pahasta olosta, jos jotain söin se ei kauaa sisälläni viihtynyt.

En ole koskaan tarkemmin puhunut täällä painosta tai ylipäätänsä koostani. Se johtuu täysin siitä, että häpeän itseäni. Ja siksi, että pelkään minut luettavan teeskentelijöihin. Ajattelen itsekin väärin, vain anoreksiaa sairastavat, alipainoiset, ovat oikeasti sairaita ja ansaitsevat apua. Ja tämä on todella väärin ajateltu. Jokainen, jolle syöminen tuottaa henkisesti kipua, ansaitsee apua. Ikävä kyllä vain harva niistä, jotka edes apua hakevat, sitä saavat.

Kuulun niihin kliseisiin bulimikkoihin, jotka ovat ylipainoisia. Itse laihduin normaalipainon puolelle nyt viimeisen 1,5 kk aikana, mutta ulkoiset seikat eivät minussa mitenkään kieli syömisvammailustani. Jos tulen kadulla vastaan, vastaantulijat toivovat minun laihduttavan, eihän nuoret naiset saa olla ylipainoisia, saatikka normaalipainoisia. Naisten täytyy olla hoikkia ja kauniita, että heitä kehtaa ulkona katsella.