Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Sairaalan peti kutsui taas. Menin itku kurkussa päivystykseen, en uskonut että ne mua sinne ottaisi. Yleensä olen eri virastoissa saanut vaan käännytyksen takaisin. Vanhat pelot hiipivät siis mieleen, kun pitäisi apua pyytää ja siitä on tullut todella vaikeaa. Etenkin kun samalla kehutaan vahvuuttani. Selviän mistä vain. Mutta ei kai sen avun pyytäminen pitäisi niin häpeällistä olla. Enhän minäkään ketään alempiarvoiseksi nimitä, jos apua pyytävät.

Lähdin aika helpottuneena pois sairaalasta aamuyöstä. Otin vapautuneena vastaan luvan lähteä kotiin. Viime kerralla samasta vaivasta minua pidettiin 3 päivää sairaalassa. Nyt riitti vain 7 tuntia. Mutta sain taas karun muistutuksen keholtani. Ei kannata pitää paastopäiviä useampia putkeen fyysisen työn ohella. Siitä ei saa muuta kuin heikon olon, ja erittäin pahan migreenin, joka kestää useamman päivän. Miksi se syöminen silti tuntuu niin vaikealta. Koko ajan hoen itselleni, että mun täytyy vain opettaa keholle ettei sitä ruokaa aina tule. Ja olen läheisilleni toitottanut, että mun on ihan turha syödä vapaapäivinä. En käytä silloin energiaa, niin miksi siis sitä varastoisin itseeni. Töissä olen osannut vielä syödä, mutta työpäivienkin energian saanti jää heilumaan 500-1 000 kalorin välille vaikka kulutan ~3 000 kalorin edestä.

Syöminen tuntuu turhalta ja pelottavalta. Se pelottavuus ei vaan enää ole pelkästään lihomisen pelkoa, vaan nykyään se on myös rahankäytön pelkoa. Tulot on niin pienet, ja syksyn aikana mulle on tullut tosi pahoja yllätyskuluja. Yhtäkkiä sitä rahaa ei olekkaan ruokaan. Enää en siis laske syödessä kaloreita, vaan ns. syötyjä rahoja myös.

Mä turhauduin hoitolassa nopeasti. Jo muutama päivä osoitti, ettei siellä tapahdu mitään. Hoitaja kävi jossain vaiheessa päivää kyselemässä ajatuksia, yritti haastatella noin tunnin ajan. Yhden harjoittelijan kanssa tultiin kyllä ihan juttuun, tosin me puhuttiin kaikesta muusta, kuin minusta. Selvitin mm. sen edellisen ammatin. Toiselle harjoittelijalle taas analysoin pihan autoja, pystyin päättelemään lähes kaikkien autojen oikeat omistajat. Mutta välttelin itsestäni puhumista. Koska mitä puhuttavaa mussa olisi. Tai mitä järkeä siinä olisi. "Oikeat" hoitajat osasivat välttää mun kiertelyt. Mutta ne saikin sitten hiljaisuutta. Tai katsoa, kun kuuntelen musiikkia ja istun pöydällä.

Turhauduin kuitenkin siihen... turhuuteen. Lääkäri ja hoitajat olivat tyytyväisiä jos istuin koko päivän tv-huoneessa. Koska silloin heidän logiikallaan olin ihmisten ilmoilla. He olivat tyytyväisiä siihen, että tuijotan tv:tä 12 tuntia. Fiksua. Aloinkin temppuilemaan, jotta sain tekemistä. Lopetin syömisen, joka sai hoitajat keskenään sotimaan. Toisten mielestä aikuisena ihmisenä saan päättää paljonko syön, toisille taas se oli kovempi pala. Vitsailin myös karkaamisella, joten jäin todella usein "arestiin", eli tarkkailuun. Poistuin hoitolasta ilmoitamatta kenellekään. Olihan se avopuoli, mutta silti olisi hoitajalle pitänyt kertoa, jos sieltä lähtee hoitolan pihaa kauemmaksi. Lopetin lääkkeiden syömisen salaa, kun en saanut sitä luvan kanssa lopettaa. Lääkkeet kielen alle, hymy, ja huoneessa syljin ne viemäriin. Ja lääkärit niin kehuivat, kuinka lääkket tehoaa minuun.. En jäänyt kertaakaan kiinni. Löysin myös kaikki paikat, missä pystyi oleskella huomaamatta. Sain itse vallan päättää haluanko, että minut huomataan vai ei. Usein pysyin hiljaa, ja liikkumattomona. Halusin olla yksin.


En itse omasta mielestä edes pistänyt hoitajia erityisen ahtaalle. Mutta erityistä kismaa aiheutui, kun meitä kisman aiheuttajia oli samaan aikaan hoidossa 3-4. Ja me tultiin hyvin juttuun keskenämme. Toisaalta tiedän olleeni hyvin lapsellinen. Mutta en saanut siellä mitään kunnollista apua. En edelleenkään tiedä millaista apua tarvitsen, mutta en sellaista. Turhaa.

Mun sairaalaelämä oli tietyltä kantilta katsottuna kliseistä, kapinallista, teatraalista ja hieman teinimäistä olemista. Tietyllä tasolla petyin siihen toimintaan heti alkumetreillä. Mikä oli outoa, koska mullahan ei ollut mitään odotuksia siitä paikasta. Mutta luulin sitä kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin vähemmän tylsäksi. Merkitykselliseksi.

Mua tuli haastattelemaan sairaalaan kaksi naista. Ymmärtääkseni ne oli psykiatriselta puolelta, ja heidän tehtävä oli kartoittaa tarvitsinko psykiatrista hoitoa, vai saiko minut laskea ihmisten ilmoille onnea toivotellen. Muistan käpertyneeni tuoliin, enkä luonut sen kummempaa katsekontaktia kumpaankaan. Muistan että hoitajalla oli tummat lyhyet hiukset, psykiatrin hiustenväriä en muista lainkaan. En tainnut saada tilaisuutta katsoa. Olin oikeastaan alkumetreillä päättänyt, että menen hoitolaitokseen, jos sitä tarjotaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa helpolta, ja vedättelin päätöksen julkituomista ihan viimemetreille asti. Pelkäsin sen vaikuttavan liian teennäiseltä suostua heti hoitoon. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut tuoda asian ilmi vain helpotuksena, pääsisin vihdoinkin hoitoon.

Taksi vei minut mielisairaalaan, jota kutsuttakoon hoitolaksi tästä eteenpäin. Heti ovesta päästyäni hoitajat kysyivät onko laukussani mitään terävää, piikkeja, tupakkaa tai tulentekovälineitä. Seisoin kädet puuskassa, yritin suojella itseäni henkisesti. En katsonut kumpaakaan mieshoitajaa hetkeen, yritin muistaa laukkuni sisältöä ilman, että katsoisin sinne. En tupakoi, en kanna yleensä teräaseita mukana, mutta tulitikkuja minulta yleensä löytyy taskujen tai laukun pohjalta. Tämän muistaessani käännyinkin yllättäen laukkuni puoleen ja sain molemmat hoitajat perääntymään yhtä nopeasti. Taisi ensimmäinen reaktio olla, että nyt tyttö antaa puukosta. Enkä tästä heitä voi syyttä. Olin seissyt täysin paikoillani erittäin sulkeutuneessa asennossa luomatta mitään kontaktia heihin. Ottaen huomioon paikan luonne, ei ollut ehkä viisain liike minulta.

Minut ohjattiin odottamaan lääkärin haastattelua oleskeluhuoneeseen. Istuin siellä muiden potilaiden kanssa katsellen tv:tä. Muutamat ottivat minuun kontaktia, juttelivat, kuin olisin aina ollut siellä. Olin sen hetkisistä potilaista nuorimmasta päästä. Josta varmaan johtuikin, että nämä juttelijat oli yleensä keski-iän paremmalla puolella. Ei varmaan ole helppoa heidän nähdä ikänsä puolesta omasta tyttärestä menevää mielenterveyspotilasta.

Lopulta muutaman tunnin (ja ruuasta kieltäytymisen jälkeen) lääkärillä oli aikaa ottaa minut vastaan. Lääkäri oli melko nuori, 30-35 arvioni mukaan. Ja hän oli persoona. Sopi hyvin siihen paikkaan, ja olikin sääli, kun hän sitten hoitoni aikana vaihtoi paikkakuntaa, ja tilalle tuli vähemmän mukava naislääkäri. En tässäkään haastattelussa luonut katsekontaktia huoneessaoleviin ihmisiin. Lääkärin lisäksi siellä oli sen osaston hoitaja, sen osaston hoitaja jonne menin ja kaksi muuta hoitajaa, mutten muista mistä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä, ja lääkärin edessä oli iso avainnippu. Vastasin kysymykseni pääasiassa avainnipulle. Yhdessä v
aiheessa lääkäri alkoi valua istuimeltaan, tavoittaakseen katseeni. Tässä hän onnistui, koska hämmennyin tästä teosta. En ollut tarpeeksi sekaisin, että minut oisi voinut suljetulle osastolle jättää, joten minut maaniteltiin jäämään avoimelle osastolle. Kukaan ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa, mutta arvelivat parin kolmen viikon hoitojakson riittävän. tämähän venyikin sitten kahteen kuukauteen, olisi ollut pidempi, jos en olisi taistellut.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Tästä ei päivä voi pahentua. Töissä ollessani tunnen, kuinka kännykkä värisee. Miellä on kuitenkin kielto vastata puheluihin työpisteillä, joten jätin asian huomioimatta. Tiesin, että tauolla saa kännykkää kuitenkin käyttää. Olin saanut puhelun isältä. Ja olin saanut viestin. Isä joutui sairaalaan ensiapuun. Soitan isälle ja odotan pitkään, että joku vastaa. Lopulta äitipuoleni vastaa ja kertoo mitä on tapahtunut. Romahdan siihen pisteeseen. Työkaverit kertovat esimiehelle mun tilanteen ja kaikki sanovat, että nyt kotiin. Poljen kotiin 13 kilometriä, osan matkaa itken ja osan matkaa menen sumussa. En edes täysin muista koko reittiä.
Tämä laukaisi myös pahan bulimia kohtauksen.

Enkä osaa edes päättää miten paljon kirjoitan tuosta historiikistäni 3 vuoden takaa. Joko teen sen kahdessa osassa. Ensimmäiseen osaan tekisin käännekohdat elämästä ennen tuota kesää ja toinen osa sitten tuosta kesästä ja sen jälkeisestä meiningistä. Tai sitten yksinkertaisesti pelkästää tuosta jälkimmäisestä hetkestä. Toiveita saa esittää.