Katselin käsiäni eri asennoissa viisi minuuttia. Olin vähintäänkin vakuuttunut siitä, että oikea käsi oli harmaampi, kuin vasen.

Tänään on ollut.. outo päivä. Koulun suhteen meni normaalisti, jaksoin olla super kärsivällinen auttaessa kaveria tehtävissä. En vilkaissutkaan opettajaan, jonka tiesin koko ajan kuuntelevan mun auttavan toista. Mua ei kiinnostanut pätkääkään arvostiko se mun auttamista, vai oliko se valmis näpäyttämään ettei toinen opi, jos koko ajan autan vieressä. Mä vain halusin auttaa.


Mutta, kun pääsin kotiin... Aluksi iski ahmimishimo. Söinkin varmaan kahdenpäivän kalorit parintunnin sisään. Eli ei mikään über-bulimia kohtaus, mutta ei nyt mennä kuitenkaan normaalin ruokahalunomaavan ihmisen syömingeilläkään. Mutta jotain tapahtui, kun menin sänkyyn karkuun yläkerran naapuria. Yläkerrassa asuu joku jätkä, joka laulaa todella kovaa. En jaksa kuunnella sitä, vaan pakenen puolisulkevien kuulokkeiden taakse oman musiikin hoteisiin. Kuunnellessa musiikkia, sain yhtäkkiä idean. Halusin estää tulevaisuudessa ahmimiset, ja sen, etten ole varma paljon syön. En halua syödä päivässä 200 kaloria enempää, ja niinä päivinä kun erehdyn liikkumaan, olen sallinut 500 kaloria. Päätinkin tehdä 100 kalorin pussukoita ympäri kämppää. Mulla on 100 kalorin wok-sekotuksia pakastimessa viikon edestä, kaapissa piilossa 100 kalorin herkkupussit. En pysty kokonaan estämään itteäni vieläkään syömästä makeaa. Mutta en halua syödä yhdeltä istumalta 1700 kalorin edestäkään niitä. Ja näin pussi-ihmisenä nyt tiedän monta pussia voin päivässä ottaa. Ja yksi herkutteluhetki vie yhden pussin. Pitäisi vielä kana punnita ja pussittaa, minkä tänään ostin. 100 kaloria ja pusiin.

Oksensin muuten eilen...

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Olen nyt katsellut viimeaikoina aika paljonkin Dieetit vaihtoon sarjaa. Pikkuhiljaa olen varmaan nähnyt jokaisen jakson kaikista kausista, ja oikeastaan sen innoittamana päätin ensiviikon pitää ruokapäiväkirjaa. Viikonpäästä sunnuntaina sitten teen postauksen koko sen viikon syömisistä, oksentamisista ja liikunnasta sekä kokonaiskalorimäärä. Sitten saakin nähdä syönkö viikonaikana enemmän vai vähemmän, kuin pitäisi. Ja liikunko tarpeeksi. Olenko täydellinen vai epäonnistuja. Vihaanko itseäni... Ja kuinka pahasti olen tehnyt oksentamisesta ystävän.

Haluan tehdä tämän itseni tähden oikeastaan monesta syystä. Haluan tosissani tietää millaisella turmiollisella tiellä olen, haluan tietää kuinka pahasti olen lipsunut bulimiselle tavoille, haluan tietää käytänkö hyväkseni kuntosalikorttiani tarpeeksi, vai heitinkö rahat hukkaan. Ja jos joskus joudun takaisin ravintoterapeutille, voin näyttää kerrankin jotain todisteita. Ja haluan tietää kuinka nopeasti voin laihtua.

Sain tänään nettituttavalta diagnoosin. Puhuimme syömistavoista, ja mainitsin että paastoan keskimäärin arkipäivät ja syön sitten viikonloppuisin. Hän sitten tähän uteli BMI:täni, johon vastasin vain, että liikaa. Tuttavani totesikin, ettei minun tarvitse huolehtia, ei minulla ole syömishäiriötä, noudatan vain dieettiä.

Ei ihme, ettei kukaan ota minua tosissaan. Ja ei ihme, että pakotan itseäni tavoittelemaan tiettyä painoa, jotta minut otettaisiin tosissaan. Ei ihme, että tuhannet tytöt kautta maailman tavoittelevat alipainoa, vain jotta heitä uskottaisiin. Mutta kai minun pitäisi iloita, en siis sairastakaan syömishäiriötä. Minulla on vain dieetti päällä. Eikö dieetin avulla laihduta?

Niin kauan, kuin BMI on normaalipainon puolella, on normaalia paastota, ahmia, oksentaa ja vihata kehoaan. Älkää siis tyttäret huolestuko.

Sain perjantaina harvinaisen kehun. Oltiin kaverin kanssa ottamassa muutama baarissa, ja innostuin jostain ideasta mitä kerroin hänelle. Kaverini tuumasi pienen hetken jälkeen, että tykkää katsoa mua silmiin kun innostun jostain. Kuulemma mun silmät syttyy ja niistä näkee millä tuulella olen. Pelkkä katse paljastaa milloin suunnittelen jotain jäynää, milloin olen surumielinen tai milloin vain keksin jotain hauskaa. Osaan kuulemma myös haastaa pelkällä katseella. Sanoja ei tarvita, vain pieni katse.



Olen itse ihminen, joka ihastuu toisten ihmisten silmiin. Rakastan silmiä, ja sitä miten ne oikeasti toimivat sielun peilinä. Toinen piirre mihin ihastun on hymy. Ja ääni. Nuo kolme asiaa, riittää että vain yksi toimii ja retkahdan. Kuten nyt koulussa, olen huomannut pienen ihastuksen yhteen luokkalaiseen mieheen. Kiinnitin jo alussa huomiota hänen ääneensä, joten en yllättynyt yhtään tajutessani tällä viikolla pienen ihastuksen kipinän. Enkä toisaalta ylättynyt siitäkään, että tämä(kin) mies on mua tuplasti vanhempi. Mikähän siinä on, että retkahdan aina niihin lähes 40- vuotiaisiin miehiin.

Muuten päivät ovat olleet.. tyhjiä. Olen jutellut viimeaikoina enemmän ulkomaalaisten kanssa, ruokavalio on jämähtänyt mandariineihin ja tikkareihin. Koulussakin huomautettiin, etten syö koskaan mitään. Katoan aina kellariin ruokailun ajaksi juomaan pikakahvia.

Kun puhutaan "seksikkäistä" syömishäiriöistä, tai "halutuista" syömishäiriöistä, niin viitataan oikeastaan aina anoreksiaan. Anoreksia on kaunista, anoreksiaa sairastava on siro, kaunis, kympin tyttö, aina kohtelias, harrastaa urheilua, se kiltti naapurintyttö. Kun puhutaan rumasta syömishäiriöstä, puhutaan yleensä bulimiasta. Tyttö, joka ahmii 20 minuutin aikana 10 000 kaloria naamaansa, ja viettää seuraavan tunnin vessassa oksentaen, itkien ja viillellen. Naama on punainen, räkä valuu ja vaatteet ovat veressä. Se tyttö ei edes tunnu laihtuvan, ehkä jopa hieman lihookin. Se tyttö on epäonnistuja.

Näin ajattelen paljon itsestäni. Olen onnistuja, kun paastoan, liikun ja omistaudun täysin työlle. Tunnen itseni hetkittäin jopa kauniiksi. Mutta olen se säälittävä lihava porsas kun syön ja oksennan. Viiltelyä en sentäs harrasta, sekin pinnallisesti vain siksi, että en halua pysyviä arpia. Olen löytänyt muita keinoja satuttaa ja rankaista itseäni.

Blogin pitäminen sai minut miettimään. Seurailen itse pääasiassa vain sellaisia sh blogeja, joissa kirjoittaja on jo parantumisprosessissa. Apua on haettu jotenkin, syömisten kanssa silti vammaillaan, mutta ei samalla tavalla, kuin pahimmassa hetkessä. Päteekö sama teoria blogien kanssa. Ne blogit, joissa käsitellään parantumista, ovat kauniita. Ne tytöt on jo siroja, mutta oppivat syömään normaalisti ja vihaamatta itseään ja ruokaa. Mutta minä, joka en osaa edes pyytää apua oikeaan aikaan, olen se ruma, säälittävä ihminen, joka ei edes halua parantua?

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.

Ihmisten kuulee usein puhuvan kuinka huono tahdonvoima heillä on. Oli kyse sitten urheilusta, syömisestä, syömättömyydestä, tai vain olla soittamatsta jollekin. Oma tahdonvoima heittelee pitkin päivää. Tiettyinä hetkinä on paljon helpompi kieltäytyä, kuin toisina. Ja nyt sain vihdoin selityksen sille. Selityksen, miksi tahdonvoima on niin heikko toisinaan, ja miten sen saa vahvistettua takaisin omilleen. Ja itse pystyn toimimaan paremmin, kun tiedän syyn.



Olisin skannannun tämän jutun, mutta ärsyttävä tulostimeni ei suostu edes skannaamaan asiakirjoja, jos siitä on muste loppunut. Mustepatruunat ovat matkalla, toivotaan, että ensiviikolla eksyisivät postilaatikkoon jolloin skannaan jutun ja laitan linkin tänne. Kirjoitan pienen ja sekavan lyhennelmän.

Tämä artikkeli löytyy Hyvä Terveys 9/2012 lehdestä sivuilta 28-31, jos joku haluaa ostaa/lainata/lukea kirjastossa.

Eli, tutkija Roy F. Baumeisteir väittää, että tahdonvoima on periaatteessa, kuin lihas. Sitä rasittaa -> se väsyy. Tahdonvoimaa kontrolloi aivot, ja sen piste sijaitsee etuaivokuorella. Samassa kohtaa sijaitsee myös tarkkaavaisuus, keskittymiskyky, lyhytaikainen muisti ja ongelmanratkaisu. Eli, se aivolohko on kunnon käytössä melkolailla koko ajan, ja sen päälle pitäisi jaksaa vastustaa nälkää. Kun yksi näistä asioista on kovalla käytöllä, se vie energiaa muilta. Käytännössä siis rasittavan työpäivän jälkeen, jolloin on pitänyt muistaa päivän asiat, ja ehkä ratkaista muutama ongelma, keskittyä ettei tiputa laatikoita lattialle, niin se aivolohkon osa on hyvin väsynyt. Ei siis mikään suuri ihme, että tahdonvoima on heikoimmillaan pitkän työpäivän päätteeksi.



Aivot ottavat energiaa glukoosista, joten siksi mieliteot pyörivät pääasiassa karkin, pullan, suklaan ja muun makean ympärillä, kun glukoosivarastot ovat tyhjentyneet. Hyvä uutinen on se, ettei aivot tarvitse glukoosia paljoa. Ja tämä kohta oli se, mistä itse otin opikseni. Vaikka tahdonvoima on tälläisinä hetkinä heikko, ei minun tarvitse ahtaa 2 litraa jäätelöä, kiloa suklaata, pullaa ja karkkipusseja naamaani vartissa. Glukoosia, kun ensinnäkin saa muualtakin, ja aivot eivät tarvitse sitä todellakaan paljoa. Aivot myös palaavat nopeasti normaaliin toimintaan saatuaan energiaa, joten helpotusta ei tarvitse odottaa pitkään. Omena ja olet takaisin kehissä.



Ps. Yhden kerran liian pitkälle jutussa mainittavat punaiset pisteet silmien ympärillä eivät ole hävinneet minnekään.. Kenelläkään muulla käynyt samoin?

Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.

Sen hälkeen, kun tunnistin itsessäni asuvan jonkun syömishäiriön, oletin jotenkin, että ne on kaikille selkeitä. Okei, en itse osaa eritellä tarkkaan minkä häiriön omaan, mutta vain siksi ettei se istu täysin mihinkään profiiliin, joten eiköhän me Ednoksella mennä. Mutta olen huomannut, ettei syömishäiriöiden tunnettavuus olekaan niin hyvää. Anoreksia ja bulimia tunnetaan melkein kaikissa piireissä, mutta unohdetaan ne muut. Ja huomasin, että blogiani on googletettu sellaisilla hakusanoilla joilla etsitään tietoa mikä mikäkin häiriö todellisuudessa on. Joten, tiedonhakuisille, tässä oma ei niin tyhjentävä versio. Halusin niin työskennellä syömishäiriöpolilla...