Kun puhutaan "seksikkäistä" syömishäiriöistä, tai "halutuista" syömishäiriöistä, niin viitataan oikeastaan aina anoreksiaan. Anoreksia on kaunista, anoreksiaa sairastava on siro, kaunis, kympin tyttö, aina kohtelias, harrastaa urheilua, se kiltti naapurintyttö. Kun puhutaan rumasta syömishäiriöstä, puhutaan yleensä bulimiasta. Tyttö, joka ahmii 20 minuutin aikana 10 000 kaloria naamaansa, ja viettää seuraavan tunnin vessassa oksentaen, itkien ja viillellen. Naama on punainen, räkä valuu ja vaatteet ovat veressä. Se tyttö ei edes tunnu laihtuvan, ehkä jopa hieman lihookin. Se tyttö on epäonnistuja.

Näin ajattelen paljon itsestäni. Olen onnistuja, kun paastoan, liikun ja omistaudun täysin työlle. Tunnen itseni hetkittäin jopa kauniiksi. Mutta olen se säälittävä lihava porsas kun syön ja oksennan. Viiltelyä en sentäs harrasta, sekin pinnallisesti vain siksi, että en halua pysyviä arpia. Olen löytänyt muita keinoja satuttaa ja rankaista itseäni.

Blogin pitäminen sai minut miettimään. Seurailen itse pääasiassa vain sellaisia sh blogeja, joissa kirjoittaja on jo parantumisprosessissa. Apua on haettu jotenkin, syömisten kanssa silti vammaillaan, mutta ei samalla tavalla, kuin pahimmassa hetkessä. Päteekö sama teoria blogien kanssa. Ne blogit, joissa käsitellään parantumista, ovat kauniita. Ne tytöt on jo siroja, mutta oppivat syömään normaalisti ja vihaamatta itseään ja ruokaa. Mutta minä, joka en osaa edes pyytää apua oikeaan aikaan, olen se ruma, säälittävä ihminen, joka ei edes halua parantua?