En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon.