Nyt se on ohi. Torstai-perjantai välisenä yönä ahdistus alkoi kalvamaan ja ajatukset eivät antaneet rauhaa. Laitoinkin viestiä miehelle, ettei tässä ole enää mitää järkeä. Aamulla odottaessani linja-autoa pyysin, että hän tulisi käymään illalla. Meidän pitäisi puhua. Iltapäivä kääntyi iltaan, kyyneleet eivät loppuneet, mutta asiat saatiin puhuttua. Ja vaihtoehdoksi lopulta jäi vain ero. Mies lähti ja huusholli tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta. Merkityksettömältä.

Miksi en sitten tunne itesäni vapautuneeksi. Miksi saan paniikkikohtauksia, itken ja hyperventiloin. Miksi tunnen pettäneeni kaikki. Syytän itseäni suhteen epäonnistumisesta, minussa ei ollut tarpeeksi naista pitämään mies tyytyväisenä rinnallani. En pystynyt tarjoamaan tarpeeksi, jotta hän olisi tahtonut olla kanssani. En pystynyt siihen, mihin ilmiselvästi joku toinen pystyy tälläkin hetkellä paremmin.

Syytän itseäni, vaikka ei pitäisi. Silti ajatukset kääntää vian itseeni. Vian jota yritän korjata ahmimalla ruokaa ja rankaisen itseäni oksentamalla. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Korjaako aika haavat, vai korjaako aika minut. Tämä kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos en rakastaisi tuota miestä. Tuota miestä joka sulki oven perässään.

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Kävin tänään keskustassa, ja jonkun ärsyttävän pienen mielihalun johdosta menin pikaruokaravintolaan. Ahmin nopeasti aterian, jonka jälkeen tuli pakottava tarve oksentaa. Koko kroppa oli jo valmistautunut siihen, tunsin kuinka joka askeleella oksennus tuli lähemmäs kurkkua. Tiesin suurinpiirtein missä saattaisi olla maksullinen yhdenhengen vessa, tai edes sellainen jossa käytännössä kukaan ei käy. Lompakossa oli yksi 1€ kolikko, mutta se perkeleen masiina söi kolikon avaamatta ovea. Ovessa olikin lappu, että se tekee sitä, jos ei pelaa puolensekunin tarkkuudella oikein. En päässyt vessaan, kiersin kaupungin ympäri enkä löytänyt toista vessaa jossa olisi saanut olla rauhassa. Pidättelin itkua, samalla etsien pakopaikkaa. Ei mitään, ei missään, ei enää ikinä keskustaan. Kotona voin sentään oksentaa kun haluan. Ei tarvitse ettiä paikkaa, ei tarvitse miettiä kuuleeko joku. Oksenna rauhassa, älä minusta huolehdi.

Laitoin myös tälle mystiselle Mr. M:lle sähköpostia. Halusin selvittää lopulta asiat, mitä tein väärin, jotta sain vihat niskaani. Ehkä se on nähnyt minut jossain, tekemässä jotain. Ehkä vain petin luottamuksen lopullisesti. Ehkä en ansaitse ystävyyttä.

En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon. 

Vihaan sitä hetkeä, kun vedän farkut jalkaan. Se on sama, kun astua vaa'alle. Joka ikinen kerta alkaa analysointi; kiristääkö farkut nyt enemmän kuin eilen, tuntuu että nappi ei menekkään niin soljuvasti kiinni, jotenkin reisien kohdalla tuntuu erilaiselta, mahtuuko perse enää... Eilen tämä analysointi osottautui kohtalokkaaksi. Eilisen analysoinnin jälkeen tänään ei ole maistunut ruoka. Töissä vain kahvia kahvin perään. Tänään illalliseksi 0,5 litran diet coke.


Milloin peiliin katsoessa ei tunne itseään lihavaksi? Milloin saavuttaa sen maagisen rajan, sen pisteen, jolloin on tyytyväinen itseensä?  Ja miksiköhän edes ansaitsisin sen.... Milloin voin syödä normaalisti, milloin liikun normaalisti. Milloin ylipäätänsä sairastunut elää elämää normaalisti? Samalla, kun mietin näitä asioita, huomaan, kuin varkain toivovani etten koskaan päätyisi normaaliin. Osa minusta toivoo tämän kestävän.

Olen parissa tekstissä maininnut tämän mystisen Mr. M:n. Tämä oli ihminen, joka piti minut jotenkuten elävienkirjoissa parisenvuotta sitten. Ja aina, kun puhuin hänen kanssaan, hänen silmistään paistoi kysymys. Joka hetki, joka juteltiin, tämä mies mietti miten joku voi olla niin yksinäinen. Toisaalta ihminen jolla on perhe, ei sitä samalla tavalla voi käsittää. Mutta kyllä ihminen voi olla niin yksinäinen, ettei enää itse arvosta omaa olemassaoloaan. Ja olen hyvä tuntemaan itseni yksinäiseksi väkijoukossa.

Olen viettänyt enemmän ja vähemmän aikaa ihmisten seurassa, jotka ovat olleet samallaisessa jamassa, kuin minä itse. Minulla on siis takana kaksi itsemurhayritystä ja ei se kolmaskaan niin kaukana ole ollut. Outoa kyllä en ole koskaan kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa, kuin toiset. Olen kyennyt toimimaan, peseytymään, syömään ja olemaan syömättä. Kouluun en jaksanut keskittyä tuolloin pätkääkään, pääasiassa siksi, että turhauduin omaan tyhmyyteen. Mutta, jos yritän tappaa itseni, niin miksen ole niin pahassa kunnossa, kuin ihminen joka ei välttämättä ole mennyt niin pitkälle sitä polkua.

Ne hirviöt, jotka oli sänkyni alla pienenä, ovat nyt minun sisälläni. Ja annan niille sen tilan, minkä ne ottavat. En taistele vastaan, vaan jaan oman kehoni suosiolla. Pyrin tekemään hyvää muille, mutta itseni annan vajota juoksuhiekkaan.

Olin se järkevätyttö. Saarnasin muita syömisvammailuista, ja tiesin itse viisaammin olla menemättä niihin sekoiluihin. Mutta kuinka ironisesti maailma minua viekään. Tai ehkä se kaikki uho oli tappelua sitä tulevaa vastaan. Alkutekijöissään yritin olla se viisas ja järkevä, enhän minä. En halua pilata elämääni ja kehoani. Mutta nyt.. Annan sen kaiken tulla. Tule vain tänne, otan sinut vastaan, opeta minua, tee minusta se irvikuva mitä vastaan yritin taistella.

Tiedän, ettei laksatiivit auta. Ellei kärsi oikeasti ummetuksesta. Minä en kärsi. Silti tänään työpaikan vessassa, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Ostanko vai en? Yritin järkeillä itselleni koko ajan ettei niistä ole hyötyä, niihin jää koukkuun ja ne rasittavat vain tarpeettomasti kehoa. Silti se pieni ääni on jotenkin houkutteleva ja voimakas. Se ääni, jonka ohjeisiin on mukava ja helppo alistua. Haluan, että minua kontrolloidaan, en jaksa enää yrittää itse. Ohjaa minua, olen sinun marionette. Ja miten outoa tuskaa se aiheuttaakaan yrittää taistella tuota ääntä vastaan. Outoa taistella sinänsä itsensä kanssa. Olisi niin paljon helpompaa taistella toisen ihmisen kanssa.

Mutta retki vaa'alle taisi pistää tälle taistelulle surmaniskun. Punahilkka matkaa kohti terveellistä elämää, mutta iso paha susi tulee ja vie mukanansa. Sano hyvästit terveelliselle elämälle Punahilkka ja tervehdi taas uutta tapaa sairastaa.