Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

En jaksa keksiä mitään nasevaa aloitusta. Viimepäivien, tai viikkojen? hiljaisuus on johtunut tästä armottomasta väsymyksestä. 12 tunnin yöunet ei riitä, vaan kaadun sänkyyn muutaman tunnin kuluttua heräämisestä nukkumaan 3-4 tuntia lisää. En koe olevani masentunut. Olen vain väsynyt. Selitin sitä aluksi kuumuudella. Mutta tähän väliin on osunut viileämpiäkin päiviä ja sama unirytmi on jatkunut.

Ensiviikolla alkaa perehdytys oman alan töihin, pääsin keikkatyöläiseksi suhteelliseen suureen firmaan töihin. Alusta alkaen ovat puhuneet, että työ olisi 2-vuorotyötä, eli joko aamu- tai yövuoro, kun tulee kutsu töihin. Odotan enemmän yövuoroja, ja niitä tekisin vaikka 5 päivää viikossa. Nuorena se vain on helpompi jaksaa ilman suurempia haittavaikutuksia kroppaan ja ihmissuhteisiin.

Olen aloittanut taas saksankielen opiskelun. Tää taitaa olla kolmas tai neljäs kerta, kun sen alotan. Tiedän vain ettei tylsistymisestä seuraa mitään hyvää mulle. Syksyllä pitäisi käydä myös tekemässä pieniä lisäopiskeluja, ironisesti ruoan parissa. Saa nähä mille tielle siitä joutuu, etenkin kun keikkatyötä on silloinkin luvassa. Tiedän todennäköisyyden olevan korkea, että menen suoraan yötöistä koulunpenkille.Ja että koulupäiviä jää väliin, kun on aamuvuoroja. Mutta jokainen valitsee tiensä.

Pääsin kotiin niin tuli itku. Tänään oli vikat kokeet koulussa, ja opettaja mainitsi samalla kaverille, että hän oli saanut edellisen tietoteknisen kokeen täysin pistein läpi. Hänen tulos oli ollut 100%:sti oikein, pilkulleen oikein. Ja tämä ihminen ei edes kunnolla osannut käyttää kyseistä ohjelmaa. Sain itsekin kiitettävän kurssista, joka oli kaikille odotettua. Mutta miksen saanut kaikkea oikein. Miksi epäonnistuin. Miksi epäonnistuja onnistuu aina ja minä en ikinä?

Kävin kotimatkalla kaupassa, hamstrasin ruokaa pyhiävarten. En vietä joulua, mutta ei sinne kauppaan halua murtautuakaan pyhinä. Joten pakko oli käydä ostamassa jotain. Reppu painoi selässä ja molemmissa käsissä melkein yhtäpainavat kassit. Mun kämpän ja kaupan välillä on pelkkää ylämäkeä. Olin väsynyt. Turhautunut. Vihasin itseäni ja rahaongelmiani. Vihaan joulua. Vihaan ihmisiä. Itkin kotona.

Oon ollut kotona useamman päivän, koulusta on ollut etäpäiviä. En oikeen osaa viihtyä koko päivää kotona. Se purkautuu usein sillä, etten tiedä miten päin olisin, hakkaan päätä seinään, syön kolmen ihmisen edestä ja ahdistun. Mutta nyt olen saanut viihdytettyä itteäni kehittämällä ihan uudet rituaalit. Olen muuttanut asumaan sänkyyn.

Herään 8 tienoilla. Ensimmäisen kerran herään kyllä jo 05.30 mennessä, koska arkipäivien herätys soi 05.15-05.30 riippuen päivästä. Hyvä tietää, ettei unirytmi ole sillä pilaantunut, ettei ole koulussa tarvinnut käydä.

Vessareissun jälkeen kuuluu joka aamuiseen rituaaliin käydä kahdella vaa'alla. Toinen on digitaalinen, toinen "mekaaninen". Digitaalisesta loppui tänään paristo, ja mulla menikin 10 minuuttia pannikinomaiseen etsimiseen mistä saan lainattua siihen patterin. Miksi juuri sinäpäivänä, kun kaupat on kiinni?

Tässä vaiheessa nappaan pöytäkoneen päälle, luen uutiset lukuisilta eri nettilehtisivustoilta, käyn selaamassa pari-kolme eri huumorikuvasivustoa ja sitten siirryn pelaamaan. Pelaan mielialasta riippuen Sims 3:sta tai Diablo 3:sta. Omistan lukuisia muitakin pelejä, mutten ole jaksanut avata niitä pitkään aikaan. Portal houkuttelee silloin tällöin, Alice in Madness myös, Mystikin on jäänyt viimeaikoina..

Pelattuani parisentuntia, siirryn sänkyyn. Nostan läppärin ja laitan musiikin soimaan ja alan lukemaan. Vähän riippuu mitä luen, saattaa yhtäkkiä vierähtää pari-kolme tuntia. Viimeajat olen lukenut pääasiassa syömisvammailuun liittyviä kirjoja.

Loppu päivä meneekin siinä, että vuorottelen kirjaa ja läppäriä. Luen pakonomaisesti uutisia, käyn epätoivoisesti katsomassa onko mitään uusia kuvia tullut, ja käyn urkkimassa olisiko joku päivittänyt blogiansa. Jossain vaiheessa saatan ottaa koomapäikkärit, mutten aina. Toisinaan siirryn pöytäkoneelle pelaamaan vielä hetken. Sen tavan olen saanut, että puol 8 käyn arkisin katsomassa Salkkarit. Myönnän katsovani vain siksi, että yhdelle hahmoista on kai kehittymässä anoreksia. Pöytäkoneen nappaan kiinni 8 jälkeen ja sen jälkeen siirrynkin läppärin syliin.
 
Nukkumaan siirryn keskiyön tienoilla, viimeistään kun kello näyttää 01.30 pakotan nukkumaan. Nukahdankin kahden peiton, 7 tyynyn, kirjakasan, pehmolelun ja kännykän kanssa sänkyyn. Läppärin jaksan sentään vielä siirtää kirjahyllyyn odottamaan aamua. Kännykkä on tärkeä siksi, että Spotifyn kautta mulla soi musiikki koko yön.

 Ja saatan syödä joskus jossain välissä. Jotain pientä. Ehkä. Ja saatan myös lähteä juoksulenkille 23 aikaan.

Katselin käsiäni eri asennoissa viisi minuuttia. Olin vähintäänkin vakuuttunut siitä, että oikea käsi oli harmaampi, kuin vasen.

Tänään on ollut.. outo päivä. Koulun suhteen meni normaalisti, jaksoin olla super kärsivällinen auttaessa kaveria tehtävissä. En vilkaissutkaan opettajaan, jonka tiesin koko ajan kuuntelevan mun auttavan toista. Mua ei kiinnostanut pätkääkään arvostiko se mun auttamista, vai oliko se valmis näpäyttämään ettei toinen opi, jos koko ajan autan vieressä. Mä vain halusin auttaa.


Mutta, kun pääsin kotiin... Aluksi iski ahmimishimo. Söinkin varmaan kahdenpäivän kalorit parintunnin sisään. Eli ei mikään über-bulimia kohtaus, mutta ei nyt mennä kuitenkaan normaalin ruokahalunomaavan ihmisen syömingeilläkään. Mutta jotain tapahtui, kun menin sänkyyn karkuun yläkerran naapuria. Yläkerrassa asuu joku jätkä, joka laulaa todella kovaa. En jaksa kuunnella sitä, vaan pakenen puolisulkevien kuulokkeiden taakse oman musiikin hoteisiin. Kuunnellessa musiikkia, sain yhtäkkiä idean. Halusin estää tulevaisuudessa ahmimiset, ja sen, etten ole varma paljon syön. En halua syödä päivässä 200 kaloria enempää, ja niinä päivinä kun erehdyn liikkumaan, olen sallinut 500 kaloria. Päätinkin tehdä 100 kalorin pussukoita ympäri kämppää. Mulla on 100 kalorin wok-sekotuksia pakastimessa viikon edestä, kaapissa piilossa 100 kalorin herkkupussit. En pysty kokonaan estämään itteäni vieläkään syömästä makeaa. Mutta en halua syödä yhdeltä istumalta 1700 kalorin edestäkään niitä. Ja näin pussi-ihmisenä nyt tiedän monta pussia voin päivässä ottaa. Ja yksi herkutteluhetki vie yhden pussin. Pitäisi vielä kana punnita ja pussittaa, minkä tänään ostin. 100 kaloria ja pusiin.

Oksensin muuten eilen...

Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.


Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa, huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.

Viimeöinä nukahtaminen on ollut todella vaikeaa. Ahistuskohtaukset alkaa iskeä taas päälle, jokainen "virhe" muistuu mieleen. Jatkuva kertaus siitä miltä olen näyttänyt toisten silmissä. Hassua kyllä, vaikka yöunet on jääneet siihen neljän tunnin kieppeille, en ole töissä yhtään väsynyt. Herätys on siinä 04.30 ja töissä jaksan painaa helposti 8-10 tunnin päiviä. Lisääkin tekisin, jos hommia riittäisi. Mutta kuinkahan kauan sitä jaksaa. Vai tuleeko romahdus vasta koulunpenkillä. Teoriaa teorian perään, ja ei yhtään liikkumista. Vain istumista samassa paikassa ruutupaperi nenän edessä.











Kaipaan virikkeitä. Elän virikkeillä. Jos ei ole tekemistä, syön. Tai nukun. Mutta enimmäkseen taidan syödä. Päivät täytyy saada täyteen toimintaa, ei hetkeäkään hiljaa. Tai kuten viimepäivät, loppu ilta ripulissa kun laksatiiveja menee vähän turhankin paljon.

Jos voisin palata lapsuuteen, lakkaisin puhumasta. Haaveilen siitä usein. Mahdollisuudesta keksiä jo pienenä, ettei tarvitse puhua. Haluaisin olla hiljaa. Haaveilen siitä ehkä siksi, että siten mulla olisi täydellinen syy olla omassa maailmassa. Ei tarvitsisi tuskailla miksei ole sosiaalista elämää. Olisin vain minä omassa pienessä maailmassa.

Mennään muutama vuosi taaksepäin, yläasteelle. En tarkkaan muista oliko kyseessä fysiikan vai kemian tunti, sama opettaja kuitenkin kyseessä. Opettaja kysyy kysymyksen, ja viittaan. Saan vastata, mutta kaikki eivät kuulleet vastausta. Joten opettaja vihdoinkin hermostuu minuun ja hiljaisuuteeni. Opettaja käskee todella tiukasti minun puhuvan kovempaa, josta vain säikähdän, ja kerron vastauksen vielä hiljemmalla äänellä. Opettaja suuttuu ja käskee minun huutaa vastaus. En usko, että edes vieruskaverini kuuli vastausta tässä vaiheessa. Kaikki käskevät minun huutaa ja vaikenen täysin. En puhu enää sillä tunnilla. Pidättelen itkua, ei minua ole tehty puhumaan kovaa. Ja kukaan ei ymmärrä. Naureskellen kertovat, että he olisivat ainakin huutaneet minun tilanteessani. En ole he. He eivät ole minä.

En ole muistellut tätä episodia vuosiin. Mutta viikonloppuna joku vieras mies näki mut ja halusi tietää nimeni. Ja tällä miehellä oli todella kova ääni. Ei tainnut itse ymmärtää kuinka kovaa puhui, mutta tämän miehen avulla ymmärsin kuinka toiset ihmiset vaikuttavat äänenvoimakkuuteni. Automaattisesti puhun vieraille ihmisille hieman aremmalla äänellä. Se ei ole niin kantava, kuin kavereiden kanssa. Tosin eivät kaveritkaan aina kuule mitä sanon. Mutta mitä kovempaa vieras puhuu, sen aremmin minä vastaan. Ja ette uskokaan kuinka moni ihminen on suuttunut mun hiljaiseen ääneen. Mikään ei tunnu nyppivän ihmistä enemmän, kuin se etteivät kunnolla aina kuule mitä sanon. Ymmärrän sen kyllä toisaalta. Mutta jos pyydät minua puhumaan kovemmalla äänellä, takaan että vastaus tulee hiljaisemmalla äänellä. Ja jos kuvittelet, että toistan kolmannen kerran, elät fantasiassa.

Sain perjantaina harvinaisen kehun. Oltiin kaverin kanssa ottamassa muutama baarissa, ja innostuin jostain ideasta mitä kerroin hänelle. Kaverini tuumasi pienen hetken jälkeen, että tykkää katsoa mua silmiin kun innostun jostain. Kuulemma mun silmät syttyy ja niistä näkee millä tuulella olen. Pelkkä katse paljastaa milloin suunnittelen jotain jäynää, milloin olen surumielinen tai milloin vain keksin jotain hauskaa. Osaan kuulemma myös haastaa pelkällä katseella. Sanoja ei tarvita, vain pieni katse.



Olen itse ihminen, joka ihastuu toisten ihmisten silmiin. Rakastan silmiä, ja sitä miten ne oikeasti toimivat sielun peilinä. Toinen piirre mihin ihastun on hymy. Ja ääni. Nuo kolme asiaa, riittää että vain yksi toimii ja retkahdan. Kuten nyt koulussa, olen huomannut pienen ihastuksen yhteen luokkalaiseen mieheen. Kiinnitin jo alussa huomiota hänen ääneensä, joten en yllättynyt yhtään tajutessani tällä viikolla pienen ihastuksen kipinän. Enkä toisaalta ylättynyt siitäkään, että tämä(kin) mies on mua tuplasti vanhempi. Mikähän siinä on, että retkahdan aina niihin lähes 40- vuotiaisiin miehiin.

Muuten päivät ovat olleet.. tyhjiä. Olen jutellut viimeaikoina enemmän ulkomaalaisten kanssa, ruokavalio on jämähtänyt mandariineihin ja tikkareihin. Koulussakin huomautettiin, etten syö koskaan mitään. Katoan aina kellariin ruokailun ajaksi juomaan pikakahvia.

Olen parempi pakenemaan ongelmia, kuin kohtaamaan ne. Pakenen mieluummin pelon kohdetta, kuin yrittäisin kohdata sen.



Ymmärsin tänään koulussa, että olen väärässä paikassa. Tiesin, että meidän pitää oppia käsittelemään isompia koneita pienessä tilassa virhemarginaalin ollessa hyvin pieni. Mutta en tiennyt, että meidän pitäisi hallita eri koneet niin nopeasti. Ja, että ne koneet eivät halua totella minua. Ja kuinka helppo minun on sillä koneella saada työkaveri, tai itseni sairaalaan. Tai saada aikaan satojen tuhansien eurojen vahingot. Yksi pieni liike, yksi pieni ele ei ole koskaan tuntunut niin kohtalokkaalta.

En löydä alaa, missä olisin täysin onnellinen. Koska en keksi alaa missä voisin pärjätä, mutta samalla saisin pidettyä itseni tyytyväisenä pelkäämättä että tapan jonkun tai saan potkut. Haluaisin tehdä töitä vain käsin. Miksi tunkea 5 000 kiloa painava laite siihen yhtälöön? Pelkään mennä takaisin kouluun. Pelkään myös lopettaa. Enkö saisi vain kadota?

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.

Huomenna alkaa koulu. En tiedä luokan koostumusta, en tiedä edes määrää kuinka paljon meitä on. Tiedän vain, että muutkin ovat yli 18-vuotiaita, mutta siihen se jää. Ja tiedän, kuinka paniikissa tulen olemaan. Yläasteen jälkeen en ole tuntenut ketään kouluista joita olen käynyt. Ja olen huono tutustumaan ihmisiin. Edellisistä kouluista en pidä yhteyttä keneenkään.


Mutta onneksi minulle ei jää niin paljoa aikaa panikoida. Olen lähdössä melkeinpä ainoan kaverin luokse, jota kiinnostaa pitää minuun yhteyttä, ja tunnetusti meillä riittää juttua tuntikausia. Ja kun vihdoin pääsen kotiin, alkaa hiusten värjäysoperaatio ja toivottavasti kello ja väsymys ovat sitä luokaa, että voin laittaa huomisen tavara kuntoon ja nukkumaan. Ja toivottavasti selviän päivän syömättä. Koska tämä viikko on osoittanut, että alan oksentamaan liiankin herkästi syötyä pois.