Tänään tuli
postia, jota en odottanut tulevan vielä hetkeen. Minut on hyväksytty
opiskelemaan. Siis minut? Tähän mennessä 5 vuoden sisällä varmaan noin 20:stä
koulusta on tullut hylkäävä päätös, ja nyt joku haluaakin minut? Olin jo
kerennyt luopua toivosta, ja puhuinkin useasti, että tämä on viimeinen
mahdollisuus päästä kouluun. Ei se nyt varsinaisesti kyllä ole, mutta se tuntui
siltä. Tuntui, etten pysty hallitsemaan enään hylkääviä päätöksiä päivän
toisensa jälkeen. Enää pitäisi selvittää miten rahoitan opinnot...
Ei voi
kuitenkaan sanoa, että asiat olisivat nyt menossa täysin järjestykseen. Asiat
vain rullaavat taas hetken. Tänään ei tarvitse ahdistua, mutta tiedän seuraavan
paniikin iskevän, kun pitäisi saada iltatyö syksyyn mennessä.
Jotta asiat
ei vaikuttaisi liian helpolta, kaivoin vanhan vihkoni esiin. Siinä vihossa on
kaikki vuosien varrelta, mitä aina raapusteliin sh:n liittyen. Taulukoita
paljonko kuluttaa missäkin liikuntamuodossa aina kilon välein. Erilaisia
dieettejä, turvallisia ruokia, piirustuksia, mittoja, ja loputtomasti tekstejä.
On toisaalta outo fiilis palata noihin hetkiin. Yliviivattuihin lauseisiin.
Itsepetokseen. Nähdä taas se tie mihin on vaipumassa.
Comments (0)