Oon ollut kotona useamman päivän, koulusta on ollut etäpäiviä. En oikeen osaa viihtyä koko päivää kotona. Se purkautuu usein sillä, etten tiedä miten päin olisin, hakkaan päätä seinään, syön kolmen ihmisen edestä ja ahdistun. Mutta nyt olen saanut viihdytettyä itteäni kehittämällä ihan uudet rituaalit. Olen muuttanut asumaan sänkyyn.

Herään 8 tienoilla. Ensimmäisen kerran herään kyllä jo 05.30 mennessä, koska arkipäivien herätys soi 05.15-05.30 riippuen päivästä. Hyvä tietää, ettei unirytmi ole sillä pilaantunut, ettei ole koulussa tarvinnut käydä.

Vessareissun jälkeen kuuluu joka aamuiseen rituaaliin käydä kahdella vaa'alla. Toinen on digitaalinen, toinen "mekaaninen". Digitaalisesta loppui tänään paristo, ja mulla menikin 10 minuuttia pannikinomaiseen etsimiseen mistä saan lainattua siihen patterin. Miksi juuri sinäpäivänä, kun kaupat on kiinni?

Tässä vaiheessa nappaan pöytäkoneen päälle, luen uutiset lukuisilta eri nettilehtisivustoilta, käyn selaamassa pari-kolme eri huumorikuvasivustoa ja sitten siirryn pelaamaan. Pelaan mielialasta riippuen Sims 3:sta tai Diablo 3:sta. Omistan lukuisia muitakin pelejä, mutten ole jaksanut avata niitä pitkään aikaan. Portal houkuttelee silloin tällöin, Alice in Madness myös, Mystikin on jäänyt viimeaikoina..

Pelattuani parisentuntia, siirryn sänkyyn. Nostan läppärin ja laitan musiikin soimaan ja alan lukemaan. Vähän riippuu mitä luen, saattaa yhtäkkiä vierähtää pari-kolme tuntia. Viimeajat olen lukenut pääasiassa syömisvammailuun liittyviä kirjoja.

Loppu päivä meneekin siinä, että vuorottelen kirjaa ja läppäriä. Luen pakonomaisesti uutisia, käyn epätoivoisesti katsomassa onko mitään uusia kuvia tullut, ja käyn urkkimassa olisiko joku päivittänyt blogiansa. Jossain vaiheessa saatan ottaa koomapäikkärit, mutten aina. Toisinaan siirryn pöytäkoneelle pelaamaan vielä hetken. Sen tavan olen saanut, että puol 8 käyn arkisin katsomassa Salkkarit. Myönnän katsovani vain siksi, että yhdelle hahmoista on kai kehittymässä anoreksia. Pöytäkoneen nappaan kiinni 8 jälkeen ja sen jälkeen siirrynkin läppärin syliin.
 
Nukkumaan siirryn keskiyön tienoilla, viimeistään kun kello näyttää 01.30 pakotan nukkumaan. Nukahdankin kahden peiton, 7 tyynyn, kirjakasan, pehmolelun ja kännykän kanssa sänkyyn. Läppärin jaksan sentään vielä siirtää kirjahyllyyn odottamaan aamua. Kännykkä on tärkeä siksi, että Spotifyn kautta mulla soi musiikki koko yön.

 Ja saatan syödä joskus jossain välissä. Jotain pientä. Ehkä. Ja saatan myös lähteä juoksulenkille 23 aikaan.

Rakastan talvea. Sitä ei kukaan pysty mussa muuttamaan, vaikka kuinka haukutte pakkasta ja lumisadetta. Parivuotta sitten lunta tuli todella paljon. Ja kaikki vihas sitä. Kaikki muut paitsi minä. Toivoin itse vain lisää lunta, rakastin niitä kinoksia, uutta lunta maassa, jossa sain olla ensimmäinen kulkija. Lumisateessa kävely rauhoittaa. Jokavuosi odotan milloin tulee ensilumi. Odotan jo niitä ensimmäisiä lumihiutaleita, mutta eniten odotan sitä lunta, joka jää maahan. Eilen täällä tuli lunta, joka on vieläkin maassa.

Oon ollut myös kuumeessa torstaista asti. Ei se kyllä estänyt body combattiin menemistä torstaina ja perjantai iltana menin käevlemään lumisateeseen. Nyt ei sada lunta, mutta haluan silti ulos. Oon aina ollut huono sairastamaan. Muksuna saattoi olla yli 39 astetta kuumetta ja juoksen ympäri kämppää. En osaa enää onneksi olla pitkään paikoillani. Kaipaan tekemistä. Kaipaan syitä lähteä pois kotoa. Mutta pitkän päivän jälkeen, en pääse tarpeeksi nopeasti kotiin. En osaa päättää missä haluan olla, aina muualla on parempi.

Jatkan vielä tätä lumentäyteistä postausta kertomalla sen yhden ainoan vian lumessa. Toisaalta kyllä pidän siitä, miltä lumen narskuminen askelten alla kuulostaa. Mutta samalla se kertoo, kuinka painava olen. Mitä kovemman äänen lumi pitää jalkojen alla, sen painavempi olen. Mussa on vielä liikaa tavaraa, vaikka paino on tullut reippaasti alas. Se jostain syystä tulee koko ajan alas, vaikken syö mitenkään erityisen vähän. Olen tämän viikon aikana saanut käytännössä joka päivä ahmimiskohtauksen. Alkuviikolla korjasin ne laksatiiveilla, mutta torstaista asti en ole niitä ottanut. Ne ei jotenkin sovi kuumeisen olotilan kanssa. Pelkäänkin, että huomenaamuna paino on noussut 5 kiloa. Ja ihmettelen miksi kuukautiset ovat myöhässä. Enkä ole edes vällyjenseassa pyörinyt.


Odotan jo pyhäinpäivää, hautausmaa on upeimmillaan silloin. Myös minä käyn jättämässä kynttilän läheisilleni. Kynttilään vaan joutuu joka vuosi kirjoittamaan yhden uuden nimen. Nimiä on jo liikaa.

"Nana, sä oot laihtunu". Lause, joka teki päivästä päivän. Lause, joka todisti, että se kaikki on ollut sen arvoista. Hetken. Sen hetken olin onnellienn, sen hetken hymyilin. Mutta miksi sen piti olla niin ohikiitävää. Miksi seuraavat haasteet, aikataulut, kilot, kalorit, kaikki.. Miksi sen kaiken piti alkaa pyöriä uudestaan mielessä. Miksi sen uuden suunnitelman piti lähteä käyntiin? Miksi seuraava aikataulu, vähenevät sekunnit pyörivät mielessä. Vaa'an lukemat.

Lupaan aina itselle  uudestaan ja uudestaan ettei enää. Mutta ne lupaukset on yhtä pitäviä, kuin hallituksen tekemät. Seuraava kausi alkaa, ja se sama pyöritys jatkuu. Pahempana. Katson itseäni peilistä ja totean peilin valehtelevan. Ei peili koskaan kerro totuttta, mieli sen tekee. Mieli kertoo miten asiat on, ja miten niiden tulisi olla. Peili vain yrittää huijata, estää, ahdistaa ja vainota. Mieleni olkoon vahva, taistelen omissa riveissä itseäni vastaan.

Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.


Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa, huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.

Innostuin taas tekemään Päivä kuvina-postauksen.

Mä olen eniten kateellinen ihmisille, jotka voi käydä kaupassa normaalisti. Voi syödä ajattelematta sitä asiaa sen enenpää, ehkä keskustella jälkeenpäin kuinka hyvää se ruoka oli. Mä olen kateellinen niille, jotka voi mielihaluun syödä Oikeasti kohtuullisen määrän. On inhottavaa kierrellä kaupassa, katsellen kaikkea sitä ruokaa mitä haluaisi syödä. Mutta mitään ei voi ostaa, kun tietää ettei sitä pysty syömään vain normaalisti. Se kaikki mitä ostetan se ahmitaan ja oksennetaan. Lähdinkin kaupasta fanta zeron ja sokerittoman hyytelön kanssa. Päivän ruoka.



Ja näin Mr. M:n vihdoin. Tuntui, kuin sydän olisi revitty rinnasta ja poljettu maahan, sen verran kylmän vastaanoton sain. Tiedän, että minun on turha tuntea häntä kohtaan mitään, mutta silti hän saa hengityksen salpautumaan. Ja hän saa minut tuntemaan itseni riittämättömäksi. Olen liian lihava, liian ruma, liian näkyvä, vien liikaa tilaa ja olen epäonnistuja.

Musta on aina ollut hauska lueskella sillointällöin toisten blogeista niitä päivityksiä missä päivän mittaan on otettu kuvia ja koottu niistä postaus. Ehkä siksi pidän niistä niin paljon, että ne on niin normaaleja. Vaikka sairastaa syömishäiriötä, ei se kaikkeen niin lopullisesti vaikuta.
Halusin tehdä oman Tänään minä - postauksen, joten tässä se tulee.