Mä en oikeastaan tiedä mistä kertoisin. Miten kertoa uusi näkökulma huonosti nukuttuihin öihin, ahdistukseen, ahkeraan oksentamiseen tai päiviin, joissa toistuu samat asiat. Ja samaan aikaan mietin, miten saisi muutettua kaiken tuon.  Johan tää sama polku on poljettu useampaan kertaan, ja se tie on jo nähty. Miksi ihmeessä sen pitää olla niin vaikeaa muuttaa omaa elämää.No ainakin viikonlopuksi karkaan taas kotiseutumille.

On uskomatonta, kuinka monella eri tapaa voit olla puuttellinen. Aina jollakin on huomauttamista ulkonäöstäsi. Et ole koskaan tarpeeksi laiha, kaunis, soma, söpö, nuorekas, kiinteä, urheilullinen, lihaksikas tai pitkä. Ja sitten kääntyy kelkka, ja oletkin liian yllämainituista. Ja auta armias, kun päästään pukeutumiseesi. Tai meikin käyttöön. Hiustesi väriin, pituuteen ja malliin. Koruihin, lävistyksiin ja tatuointeihin.

Kun ulkonäkö on ruodittu, et ole enää tarpeeksi viisas. Nippelitieto on liian puutteellista, koulussa arvosanoissa on aina parannettavaa. Et seuraa tarpeeksi kiihkeästi uutisia, etkä muista jokaista tapahtumaa ulkomuistista. Vuosiluvut katoavat mielestä ja nimet sekoittuvat keskenään, jos niitä koskaan olet edes oppinut muistamaan. Et ymmärrä mitään politiikasta saatikka taloudesta. Olet siis turha yksilö.

Et ole sanavalmis keskusteluissa, et osaa morkata ja vittuilla. Nykymaailmassa, kun sitä hyvyyttä ei nähdä enää hyvänä. Aina pitäisi olla tarpeeksi vittumainen ämmä, kuitenkaan ketään loukkaamatta. Liikaa. Eikä sinulla ole koskaan tarpeeksi ystäviä. Ainakaan hyviä sellaisia. Olet huono ihminen, kun et saa ystävyyssuhteita luotua hetkessä, vielä huonompi jos et niitä saa pidettyä yllä.

Et harrasta oikeaa kulttuuria. Et muista oikeiden ihmisten nimiä, luet vääriä kirjoja. Et edes ymmärrä hienojen kulttuurillisten elokuvien päälle. Et osaa edes itse tuottaa mitään taiteellista. Kaikki piirtämäsi on paskaa, vääränlaista. Jos jotain soitat, olet siinä vain aloittelija, jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Onko sulla edes intohimoa siihen.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.

Mun ystäväpiiri koostuu lähinnä ihmisistä joilla on vain ongelmia. Ongelmat on kaikkea syömisvammailusta ahdistukseen väkijoukossa ripauksella, tai pikemminkin kulhollisella masennusta ja ylitsepääsemätöntä väsymystä. Välitän näistä ihmisistä silti paljon, jokainen on täydellinen minulle ongelmineen. Mutta jokainen keskustelu on myös niin raskas heidän kanssaan. Keskustelut on kuin pokeripeli, katsotaan toistemme ongelmat ja korotetaan omilla. Voittaja on se, jolla on pahimmat/eniten ongelmia ja palkinnoksi hän saa loppu päivän puhua omista ongelmistaan muiden auttaessa. Ja jotenkin olen varma, että jotkut huijaa. Varmasti värität värisuoraasi korteilla hihastasi. 

En ole terapeutti, olen opiskellut psykologiaa yhden kurssin verran aikoinaan lukiossa. En osaa auttaa, vaikka ongelmanainen olen ollut suurimman osan elmästä. Silti tunnen sen valtavan velvollisuuden pelastaa muut. Miksen tietäisi paremmin miten tehdä ja toimia, kun en itse toimi niin. Katsokaa minua, minä näytän miten käy kun toimitaan väärin. Kuulkaa minua, katsokaa tekoni. Hävitkää kerrankin se pokeripeli ja olkaa siitä kiitollisia. 

Haluan silti olla jollekin joku. Saisin jonkun hymyilemään, vain sillä että olen siinä. Joku, joka nauraisi huonoille vitseille, ja jaksaisi aina yllättyä ajatuksistani. En halua olla massaa. En halua olla vain tilasto, en halua kuulua aina siihen keskivertoon. Haluan olla jotain muuta. Haluan yllättää, haluan järkyttää, haluan naurattaa ja itkettää. Haluan olla jotain, mitä ihmiset kaipaavat. Jotain, mitä halutaan ympärille ja arvostetaan. Haluan olla kaikkea muuta, kuin minä.