Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.

Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.

Mä turhauduin hoitolassa nopeasti. Jo muutama päivä osoitti, ettei siellä tapahdu mitään. Hoitaja kävi jossain vaiheessa päivää kyselemässä ajatuksia, yritti haastatella noin tunnin ajan. Yhden harjoittelijan kanssa tultiin kyllä ihan juttuun, tosin me puhuttiin kaikesta muusta, kuin minusta. Selvitin mm. sen edellisen ammatin. Toiselle harjoittelijalle taas analysoin pihan autoja, pystyin päättelemään lähes kaikkien autojen oikeat omistajat. Mutta välttelin itsestäni puhumista. Koska mitä puhuttavaa mussa olisi. Tai mitä järkeä siinä olisi. "Oikeat" hoitajat osasivat välttää mun kiertelyt. Mutta ne saikin sitten hiljaisuutta. Tai katsoa, kun kuuntelen musiikkia ja istun pöydällä.

Turhauduin kuitenkin siihen... turhuuteen. Lääkäri ja hoitajat olivat tyytyväisiä jos istuin koko päivän tv-huoneessa. Koska silloin heidän logiikallaan olin ihmisten ilmoilla. He olivat tyytyväisiä siihen, että tuijotan tv:tä 12 tuntia. Fiksua. Aloinkin temppuilemaan, jotta sain tekemistä. Lopetin syömisen, joka sai hoitajat keskenään sotimaan. Toisten mielestä aikuisena ihmisenä saan päättää paljonko syön, toisille taas se oli kovempi pala. Vitsailin myös karkaamisella, joten jäin todella usein "arestiin", eli tarkkailuun. Poistuin hoitolasta ilmoitamatta kenellekään. Olihan se avopuoli, mutta silti olisi hoitajalle pitänyt kertoa, jos sieltä lähtee hoitolan pihaa kauemmaksi. Lopetin lääkkeiden syömisen salaa, kun en saanut sitä luvan kanssa lopettaa. Lääkkeet kielen alle, hymy, ja huoneessa syljin ne viemäriin. Ja lääkärit niin kehuivat, kuinka lääkket tehoaa minuun.. En jäänyt kertaakaan kiinni. Löysin myös kaikki paikat, missä pystyi oleskella huomaamatta. Sain itse vallan päättää haluanko, että minut huomataan vai ei. Usein pysyin hiljaa, ja liikkumattomona. Halusin olla yksin.


En itse omasta mielestä edes pistänyt hoitajia erityisen ahtaalle. Mutta erityistä kismaa aiheutui, kun meitä kisman aiheuttajia oli samaan aikaan hoidossa 3-4. Ja me tultiin hyvin juttuun keskenämme. Toisaalta tiedän olleeni hyvin lapsellinen. Mutta en saanut siellä mitään kunnollista apua. En edelleenkään tiedä millaista apua tarvitsen, mutta en sellaista. Turhaa.

Mun sairaalaelämä oli tietyltä kantilta katsottuna kliseistä, kapinallista, teatraalista ja hieman teinimäistä olemista. Tietyllä tasolla petyin siihen toimintaan heti alkumetreillä. Mikä oli outoa, koska mullahan ei ollut mitään odotuksia siitä paikasta. Mutta luulin sitä kuitenkin toisenlaiseksi. Ainakin vähemmän tylsäksi. Merkitykselliseksi.

Mua tuli haastattelemaan sairaalaan kaksi naista. Ymmärtääkseni ne oli psykiatriselta puolelta, ja heidän tehtävä oli kartoittaa tarvitsinko psykiatrista hoitoa, vai saiko minut laskea ihmisten ilmoille onnea toivotellen. Muistan käpertyneeni tuoliin, enkä luonut sen kummempaa katsekontaktia kumpaankaan. Muistan että hoitajalla oli tummat lyhyet hiukset, psykiatrin hiustenväriä en muista lainkaan. En tainnut saada tilaisuutta katsoa. Olin oikeastaan alkumetreillä päättänyt, että menen hoitolaitokseen, jos sitä tarjotaan. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa helpolta, ja vedättelin päätöksen julkituomista ihan viimemetreille asti. Pelkäsin sen vaikuttavan liian teennäiseltä suostua heti hoitoon. Näin jälkikäteen ajatellen, olisin voinut tuoda asian ilmi vain helpotuksena, pääsisin vihdoinkin hoitoon.

Taksi vei minut mielisairaalaan, jota kutsuttakoon hoitolaksi tästä eteenpäin. Heti ovesta päästyäni hoitajat kysyivät onko laukussani mitään terävää, piikkeja, tupakkaa tai tulentekovälineitä. Seisoin kädet puuskassa, yritin suojella itseäni henkisesti. En katsonut kumpaakaan mieshoitajaa hetkeen, yritin muistaa laukkuni sisältöä ilman, että katsoisin sinne. En tupakoi, en kanna yleensä teräaseita mukana, mutta tulitikkuja minulta yleensä löytyy taskujen tai laukun pohjalta. Tämän muistaessani käännyinkin yllättäen laukkuni puoleen ja sain molemmat hoitajat perääntymään yhtä nopeasti. Taisi ensimmäinen reaktio olla, että nyt tyttö antaa puukosta. Enkä tästä heitä voi syyttä. Olin seissyt täysin paikoillani erittäin sulkeutuneessa asennossa luomatta mitään kontaktia heihin. Ottaen huomioon paikan luonne, ei ollut ehkä viisain liike minulta.

Minut ohjattiin odottamaan lääkärin haastattelua oleskeluhuoneeseen. Istuin siellä muiden potilaiden kanssa katsellen tv:tä. Muutamat ottivat minuun kontaktia, juttelivat, kuin olisin aina ollut siellä. Olin sen hetkisistä potilaista nuorimmasta päästä. Josta varmaan johtuikin, että nämä juttelijat oli yleensä keski-iän paremmalla puolella. Ei varmaan ole helppoa heidän nähdä ikänsä puolesta omasta tyttärestä menevää mielenterveyspotilasta.

Lopulta muutaman tunnin (ja ruuasta kieltäytymisen jälkeen) lääkärillä oli aikaa ottaa minut vastaan. Lääkäri oli melko nuori, 30-35 arvioni mukaan. Ja hän oli persoona. Sopi hyvin siihen paikkaan, ja olikin sääli, kun hän sitten hoitoni aikana vaihtoi paikkakuntaa, ja tilalle tuli vähemmän mukava naislääkäri. En tässäkään haastattelussa luonut katsekontaktia huoneessaoleviin ihmisiin. Lääkärin lisäksi siellä oli sen osaston hoitaja, sen osaston hoitaja jonne menin ja kaksi muuta hoitajaa, mutten muista mistä. Istuimme pyöreän pöydän ääressä, ja lääkärin edessä oli iso avainnippu. Vastasin kysymykseni pääasiassa avainnipulle. Yhdessä v
aiheessa lääkäri alkoi valua istuimeltaan, tavoittaakseen katseeni. Tässä hän onnistui, koska hämmennyin tästä teosta. En ollut tarpeeksi sekaisin, että minut oisi voinut suljetulle osastolle jättää, joten minut maaniteltiin jäämään avoimelle osastolle. Kukaan ei tiennyt kuinka pitkäksi aikaa, mutta arvelivat parin kolmen viikon hoitojakson riittävän. tämähän venyikin sitten kahteen kuukauteen, olisi ollut pidempi, jos en olisi taistellut.

Jatkoa blogitekstille.

Kesä 2010: Olen väsynyt. En saa mistään inspiraatiota, makaan sängyssä päivät pitkät ja tuijotan tietokoneen näyttöä. Olen siirtänyt koneeni niin, että voin maata sängyssä samalla, kun yritän saada netistä motivaatiota edes johonkin. En muista tarkkaan miten söin näihin aikoihin. Muistan hämärästi ahmineeni ja oksentaneeni näihin aikoihin useasti. Kävin keskiyön aikoihin juoksemassa pururadalla. Ja loppukeväästä kävin juttelemassa koulussa ihmiselle. Näin hänen ilmeestä, että hiivuin pois. Joka kerta lähdin hiljaisempana ulos huoneesta. Joka kerta se hymy oli väkinäisempi, kunnes se lopulta katosi. Tein tyhjiä lupauksia, jotka petin melkein heti. Aina oven naksahtaessa kiinni, tunsin kuinka elämäni hipui käsistä.

Kaikista pahimmat tunteet mitä koin, oli kuitenkin tylsistyminen ja kyllästyminen. Ja tuntui kuinka ne olivat ainoat tunteet mitä pystyin kokemaan. En saanut mistään mitään irti. Yritin hakea jotain tunnetta väkisin. Hain sitä satuttamalla itseäni. Ajattelin kivun saavan minut heräämään. Kipu on tunne, miksei se voisi herättää muitakin tunteita eloon. Vihasin itseäni, sain salakavalasti pienen tyydytyksen pakottaessani itseni oksentamaan. Mutta sekin tunne hävisi nopeasti.

Aloin samoihin aikoihin pelätä ihmisiä. Pelkäsin rappukäytävästä kantautuvia ääniä. Pelkäsin milloin joku tulee minun oven taakse. Avaa sen ja näkee minut. Häpesin elämääni. Halusin kadota. katoaminen alkoi kiehtoa. Mietin pitkään miten sen tekisin. Alkaisinko kerätä rahaa, ja joku päivä vain muuttaa. En kertoisi sitä kenellekään, lähtisin vain. Muuttaisinko ulkomaille. Kuinka pitkälle mun täytyisi mennä, että saisin rauhan.

Katoamisesta tuli mulle oikeastaan pakkomielle. Tein suunnitelmia päivittäin. Romutin kaikki suunnitelmat rahanpuutteeseen. En halunnut myöntää etten vain jaksanut ottaa ja lähteä. En halunnut myöntää kuinka paljon ponnistelua vaati lähikaupassa käyminen.

Syntymäpäiväni aattona keksin siis toisen tavan kadota. En jaksanut olla enää kyllästynyt. Enkä jaksanut katsoa enää samaa ympäristöä. Ja olin kiinnostunut miltä kuoleminen tuntuu. Halusin vain kokeilla miten siinä käy, miten käy jos tapan itseni. En nähnyt suunnitelmassani mitään vikaa. Lääkkeitä löytyi jo kaapista yli tarpeen, ei tarvinnut edes lähteä ulos. Muistan kaataneeni kaikki mahdolliset lääkkeet sängylle, laskeneeni ne ja jakaen oikeisiin ryhmiin. Katsoin lääkkeitä, ja aloin lappaamaan niitä suuhuni. Sen enempää ajattelematta. En kokenut mitään tunteita, olin sammuttanut kaiken palon sisältäni aikaa sitten. Olin varmasti surullinen näky. Pillereitä oli hieman reilu 100. Lääkäreiden mukaan sen määrän olisi pitänyt tappaa minut helposti. Kroppa oli kuitenkin päättänyt toisin. Nukahdin melko nopeasti lääkkeiden oton jälkeen, ja heräsin tuntia myöhemmin huonoon oloon. Sain nukahdettua kuitenkin uudestaan tunniksi ja heräsin taas. Ihmettelin miten olin vieläkin elossa. Nyt kuitenkin kroppa kääntyi minua vastaan ja aloin oksentamaan rajusti. Soitin itse itselleni apua, koska ajattelin ettei se kituminenkaan mikään vaihtoehto ole. Näin alkoi minun sairaalakierteeni.

Aina kun multa kysyttiin miksi tein sen, en vastaa rehellisesti. Miten kukaan voi ymmärtää että toinen yrittää tappaa itsensä vain siksi että on kyllästynyt ja haluaa nähdä mitä kuolema on. En varmaan koskaan olisi päässyt sairaalasta, jos olisin rehellisesti kertonut tarinani. Otin siis vastaan ekan diagnoosin minkä sain. Sain sairaalassa kuitenkin tiettyä elämänhalua takaisin. Sain siellä hieman haasteita. Yritin sielläkin kadota, löysin pieniä piilopaikkoja, joissa pystyin seuraamaan muita, mutta minua ei huomattu. Jätin myös syömättä ja lähdin ulos omin lupineni. En kuitenkaan sen enempää sairaalasta mahduta tähän tekstiin, kirjoittelen niitä sitten joskus toiste.

Olen yrittänyt sanoa ihmisille, että kyllästyminen on vaarallista. En sitä kuitenkaan voi siviilissä selittää, joten en saa siihen mitään voimaa taakse. Mutta te rakkaat, jotka luitte tänne asti. Älkää kyllästykö.

Aloittelin tän postauksen tekemisen hyvissä ajoin. Oli jo pidempään mietinnässä, että kokoaisin niitä ajatuksia kasaan. Ajasta jolloin päädyn aika radikaaliin päätökseen ja yritykseen. Halusin myös tsekkailla olisiko tämä postaus järkevämpi jakaa kahteen osaan pituutensa vuoksi. Jonka vuoksi teen ekan postauksen historiasta ennen yritystä, ja seuraava postaus onkin sitten tuota aikaa.

"Lyhyt" historiikki
Aloin kriiseilemään ulkonäöstäni jo varhaisteininä. Se oli osittain opittu malli, kaverini hyppivät vaa'alla vuorotellen ja haukuttiin itseämme läskiksi kilpaa. Minulla ei olisi ollut tähän mitään mainittavaa syytä. Laskeskelin, että tuolloin BMI:ni oli 21. Jos jotain olisin tuolloin kaivannut, niin lihaskuntoa. Tiputtaa pari läskikiloa pois, ja tilalle lihasta. Mutta ei sitä pieni tyttö ymmärtänyt. Opetteli vain oksentamaan. Ja opetteli omituisimmat syömiskäyttäytymismallit.

2001: Samoihin aikoihin vanhempani erosivat. Ja se ero ei ollut millään tapaa siisti. Pelkäsin omassa kodissani. Öisin minut ympäröi pehmoleluista tehty rinki, jonka uskoin suojelevan minua. Piilottavan minut kaikelta pahalta. Lopulta asuntomme myytiin ja muutin asumaan äitini kanssa. Nyt minun vuoroni oli katsoa masentunuttta ihmistä, olin vain 12-vuotias. Ihmistä, joka hukutti surunsa sipsipusseihin, dippiin ja irtokarkkeihin. Ja näitä minun piti usein hakea hänelle kaupasta. Häpesin sitä. Pelkäsin myyjien ajattelevan minun syövän ne kaikki. Vaikka se kaikki meni äitini suuhun. En oikeastaan edes tajunnut itse masentuvani. Eristäydyin kavereistani, ja enkä vuoteen ollut heihin mihinkään yhteydessä. Olin 14-vuotias. Kesällä ennen 9-luokan alkua saatiin sovittua ja palauduimme lähes normaalille tasolle. Kukin omalla mielenterveydellään. (Kukaan meistä ei ole mielenterveydeltään tasapainossa, kaikkien mielenterveys järkkyi aikalailla samoihin aikoihin.)

2004: Muutin 9:nnen luokan syksyllä isän luokse asumaan. Äitiäni kiinnosti enemmän hänen silloinen miesystävä. Minä olin liian masentunut ymmärtääkseni omaa oloa. En tainnut tuolloin edes ymmärtää mitä masennus on. En tainnut edes ymmärtää, että äitinikin oli masentunut. Pärjäsin kuitenkin yläasteella hyvin. 8-9 luokat olivat ainoat hetket, jolloin minulla oli säädyllinen opiskeluinto. Tasapainotin sitä kuitenkin lintsaamalla pitkiäkin aikoja koulusta. Lintsasin paljon 7-8 luokilla, 9 luokalla se hieman väheni. Se oli helppoa. Opettajatkaan ei kiinnittäneet siihen huomiota. Olin liian kiltti ja tunnollinen lintsaajaksi.

2005: Pääsin haluamaani lukioon helposti. Kuitenkin päästyäni sinne, ymmärsin etten viihdy siellä. Yritin aluksi kaveerata. Mutta kyllä se nopeasti tuli selväksi ettei minun luonne sopinut siihen kouluun. En saanut kavereita, söin usein yksin, jos söin. Istuin välitunneilla käytävillä kuunnellen musiikkia. Tai piilouduin kuvaamataidon luokkaan, jos siellä oli tilaa. Ekana lukiovuonna minut raiskattiin. Toisena lukiovuotena aloin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa päädyin asumaan melkein vuoden ajan saman katon alla. Aloin oireilemaan lisää syömisteni suhteen. Valmistuin kuitenkin lukiosta, vaikka meinasin olla ensiksi kirjoittamatta ylioppilaaksi. Hain myös ammatilliseen koulutukseen ja pääsin sinne.

2008: Amiksessa se kuitenkin kaikki räjähti käsiin. Minulla alkoi ennen joulua paha syömättömyyskausi. Kevättä pitkin masennuin ja halusin pois. En halunnut enää seurustella avopuolisoni kanssa. Laihduin, masennun ja lopulta jätin avopuolisoni. Muutin asumaan isän luokse kesäksi, ja syksyllä muutin omaan asuntoon. Olin ensimmäistä kertaa täysin yksin. Ja siitähän syömisvammailuni innostui. Juoksin öisin metsässä, oli viikkoja jolloin en syönyt tuskin mitään. Tätä tasapainotti päivien kestävät ahmimiskohtaukset. Ja elämäniloni hipui hiljalleen pois. En jaksanut tehdä enää päättötyötäni. En valmistunut ajallaan, muut valmistuivat Keväällä 2010. Tein päättötyön lopulta 2012, kuntouttavan työtoiminnan ohessa.



Nyt alkaa aika kääntyä itse yritykseen. Josta jatkan seuraavassa postauksessa.

Olin niin pitkään vaikeasti masentunut, etten enää tiennyt milloin olo helpottui oikeasti. Saatoin saada hetkellisiä 'hyviä päiviä', jolloin luulin että tie kääntyy nyt paremmaksi. Mutta se ei kääntynyt. En siis uskaltanut uskoa tähän oloon. Mutta kun tämän viikon aiheena tuntuu olevan 'ota askel taaksepäin, ja näe kokonaiskuva', uskallan tarkastella myös paranemisprosessia vähän kokonaisvaltaisemmin.
 Eli nyt seuraa "vähän" pidempi stoori viimeiseltä kahdelta vuodelta. Ensimmäisestä itsemurhayrityksestä on nyt muutamaa päivää vaille tasan 3 vuotta. Toisesta n. 2,5 vuotta.

En osaa sanoa yhtä hetkeä mikä olisi suurimmassa osassa. Se koostuu pienistä palasista, enkä voi olla varma olisinko samoissa fiiliksissä nyt ilman niitä. Ehkä, ehkä en. Oman sysäyksen tälle antoi kuntouttava työtoiminta. Aloitin sen lokakuussa 2011 ja tein töitä 11kk. Aluksi tein vain parina päivänä, mutta tasaiseen ja nopeaan tahtiin lisättiin tunteja ja päiviä. Kunnes lopulta tein viimeiset kuukaudet täyttä työviikkoa täysin tunnein. Minua yritettiin muutamaan otteeseen toputella, mutta jääräpäisyyttäni en antanut periksi. Ja kerrankin se kannatti.Näihin aikoihin kapinoin myös hoitosuhteitani vastaan, ja lopetin ne melkein, kuin seinään. En kertonut kouluhaaveistani siellä. En halunnut niiden tietävän suunnitelmani. Pystyin tuona aikana myös ymmärtämään, että tahdon ammatin missä pääsen tekemään ruumiillisesti.  Tällä motivaattorilla hain kouluun, pääsin haastatteluun ja alle viikkoa myöhemmin tupsahti kirje kotiin. Minut oli hyväksytty. Eletään kesää 2012.

Työskentelin viimeiseen asti, en halunnut pitää turhia lomia ennen koulua. Eihän koulu kestänyt, kuin sen 7kk. Päätin pystyä suorittamaan sen läpi samalla sykkeellä minkä olin saanut päälle. Samana aamuna, kun oli lähtö kouluun, päätin olla sosiaalinen. Olen liian usein jäänyt hiljaiseksi hissukaksi takanurkkaan. Toivonut, ettei kukaan huomaisi minua. Mutta nyt halusin muuttaa kurssia. Halusin saada sosiaalista elämää. Ja halusin pärjätä. Ja minä pärjäsin. Aluksi oli tiettyjä ahistavia hetkiä. Tuotakin tekstiä tuntuu niin ironiselta lukea tällä hetkellä. Tuolloin olisin halunnut vaihtaa koulua, nyt en vaihtaisi tätä mihinkään. Valmistuin luokkani parhaana. Intoani kehuttiin harvinaisena piirteenä. Olen nuori, mutta rakastan työntekoa. Ja se näkyy kilometrien päähän. En kuitenkaan saanut töitä heti valmistuttua, kiitos taloustilanteen. Sain kuitenkin hyvän ammatin, hyvän ystävän ja hetkellisesti hyvän parisuhteen. Eletään kevät-talvea 2013.

Tämän vuoden alkupuolelta seurustelin tuon yhden miehen kanssa. Meillä oli hetkemme. Mutta huonoja hetkiä enemmän, kuin hyviä. Miehen tarpeet useampaan naiseen kerralla. Rakkaus, jonka hän jakoi useammalle, kuin yhdelle. En kuitenkaan enää ole katkera. Olin katkera. Olin liian pitkään katkera. Kunnes osasin päästää lopulta irti. Tämä mies kuitenkin innosti minua hakemaan työkkärin koulutukseen seurustelumme aikana. Hain, koska halusin turvata tulevaisuuttani hieman eteenpäin. Sain kutsun haastatteluun, ja seuraavalla viikolla tupsahti kirje. Minut oli hyväksytty. Taas. Eletään melkein nykyhetkeä.

Koska olin juuri valmistunut, työtön ja sairauseläkkeeni päättyi toukokuun lopussa, työkkäri laittoi minut kurssille. Olin oikeasti innoissani siitä. Saisin edes kahdeksi viikoksi tekemistä ja mahdollisuuden tavata uusia ihmisiä. Otin jälleen kerran sosiaalisen asenteen. Olinhan jo kerran huomannut sen toimivaksi. Päätin, etten näytä kenellekään että olen rikki sisältä. Ja se kannatti. Olin varmasti yksi näkyvimmistä persoonista ja mielipiteitäni arvostettiin. Kiinnitin myös nykyisen miehen huomion tuolla kurssilla juuri mielipiteilläni. Kiinnitin myös yhden työnantajan huomion, ja olenkin saanut keikkatyötä yhdessä paikassa, ja tällä hetkellä kerään valmiuksia myös kaupallisiin keikkatöihin. Odottelen koulun alkua, hieman kuitenkin epävarmana että miten siitä suoriutuu. Olen kuitenkin lupautunut pistämään työt etusijalle, joten voi olla että koulutus jopa keskeytyy. Eletään nykypäivää.

Tuossa on suurimmat virstanpyväät. Suurimmat sysäykset. Olen tässä välissä saanut pahojakin masennuskausia. Suurimmat osuu tämänvuoden kevät-talveen. Joitakin muistan myös olleen kesällä 2012. Mutta se mikä sai minut kirjoittamaan tämän tekstin. Tänään tajusin kuinka paljon olen saanut energiaa ja voimaa takaisin. Olen aloittamassa uuden kuntoiluharrastuksen tasan kuukauden päästä. Saan taas niitä normaaleja energiapiikkejä. Saan idean ja päätän oikeasti toteuttaa sen. Tänäänkin olen juossut kaupungissa, ja hieman siellä sivussakin 6 tuntia, koska olen hoitanut asioita. Näistä 3 tuntia meni äitini 50-vuotispäivän syntymäpäivälahjan hoitoon.
Mutta se suurin merkki omasta palautumisesta on kirjat. Olen kuukauden sisällä lukenut niin paljon kirjoja. En masentuneena jaksa lukea sivua enempää. Ei kiinnosta. Mikään ei jää mieleen. Nyt luen 3-4 kirjaa yhtäaikaa. Ahmin niitä, ihan kuin ne häviäisivät jos en lue tarpeeksi nopeasti. Luen rikosdekkareita, sotakirjallisuutta mutta häpeäkseni myönnän lukevani myös sh:n liittyvää kirjallisuutta. Ja opiskelen saksaa iah neri asenteella, kuin aikaisemmin.

Okei, todella pitkä postaus. Jos luit kokonaan, nostan hattua. Kirjoittelen varmaan tälläviikolla vielä postauksen tuohon ensimmäiseen yritykseen liittyen ja hieman sitä sairaalaelämää. Näin vuosipäivän kunniaksi. Olen niistä jo jonkunverran avautunut, mutta ajatukset hieman muuttuu, kun antaa aikaa.