Mun elimistö päätti mennä taas viimeyönä shokkitilaan. Herään aamuyöstä todella voimakkaaseen pahoinvointiin. Heräämisestä ei mene montaakaan sekuntia, kun tuskanhiki tunkee pintaan ja tuntuu, kuin kuumetta olisi vähintään se 41 astetta. Todellisuudessa ruumiinlämpö on saattanut nousta vain 0,2 astetta. Makuuhuoneesta vessaan on vain muutama metri, mutta sekin matka taittuu tuossa olotilassa hitaasti ja konttaamalla. Osittain konttaaminen on ryömimistä. Ei ole voimia seistä, taju lähtee jos on pystyasennossa 5 sekuntia kauempaa. Lopulta kun pääsee vessaan makaa 10 min sikiöasennossa lattialla täristen, kunnes lopulta tulee voimakas oksennus. Yleensä oksentamisen jälkeen olo alkaa kohentua nopeasti, ja pääsee takaisin sänkyyn ihan minuutissa parissa. Aamulla, kun herää, yöllisestä tilanteesta muistuttaa vain kuivunut keho. Mutta tänään ei ollut niin. Pahoinvointi on seurannut pitkälle iltaan, hetkittäin helpottaen.

Se mikä tämänkin aiheuttaa riippuu tilanteesta. Joskus äkillinen ja raju liikuntasuoritus aiemmin sinä päivänä. Toisinaan taas pitkä syömättömyys tai oksentelujakso on syyllinen. Joskus taas. Joskus kroppa vain päättää vetää shokkitilan päälle. Ehkä se on pieni muistutus kaikesta siitä paskasta mitä laitan kehoni vuorotellen läpi. Viimeaikojen hiustenlähtöhän ei ole tarpeeksi muistutusta.

Olen myös hiljattain pohtinut, milloin suhteessa nähdään liian harvoin. Jos asuu samassa kaupungissa, mutta näkee toista vain kerran viikossa, niin onko se jo turhan harvoin. Aluksi nähtiin muutamana iltana viikossa. Sitten vakiinnutettiin tapaamiset pariin iltaan sekä viikonloppuna joko lauantai tai sunnuntai. Miehellä on niin paljon omia harrastusmenoja, joita en todellakaan ala rajoittamaan. Mutta nyt näiden harrastustoimien lisäksi hän on hankkimassa iltatöitä niille illoille, jotka oli meidän iltoja. Minunkaan työt ei niin säännöllisiä ja ennalta-arvattavia ole, joten paskimpina hetkinä me ei välttämättä nähdä kahteen viikkoon. Kaupanpäälle vielä se, ettei hän tykkää tekstiviesteistä, eikä me kumpikaan puhelinsoitoista. Kommunikaatio on todella vähissä tapaamisten välissä. Voiko tästä rakentua tasapainoinen ja pitkä suhde, vai olenko vain opettaja. Tuntuu, että olisin palannut takaisin kaukosuhteeseen. Inhottava aina itkeä omasta epävarmuudesta suhteissa. Viimeaikoina vaan tuntunut siltä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Tämän jälkeen kukaan ei minua enää huoli.

Väsymys painaa kroppaa kasaan. Oon rampannu työpaikan ja kodin välillä. Yrittänyt välissä levätä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keho on mustelmilla ja haavoilla. Näytän varmaan siltä, että mua hakataan kotona. Palelen ja hautaudun paremmin edesmenneen pappani lämpimään takkiin. Papan tuoksu on kadonnut paidasta aikoja sitten, mutta se on ainoa mitä mulla on.

Mulla oli syntymäpäiväkin, ja ei sitä oikein kukaan muistanut. Äiti ja miesystävä. Veljet muisti vain, koska äiti soitti niille ja muistutti. Isä ei muistanut ollenkaan. Mutta ei siitä kyllä montaa päivää ole, kun pääsi pois sairaalasta. Ehkei se ole vielä täysillä arjessa mukana. Joka vuosi kuitenkin tuntuu, että harvempi muistaa mun syntymäpäivän. Kaikille muille omat syntymäpäivät on niin tärkeitä. Loukkaannutaan, jos ei muisteta. En haluais olla enää niin teatraalinen. Puhuu tyttö, joka yritti tappaa itsensä syntymäpäivänään. Yritän siis olla ajattelematta. Ehkä mulla on vaan hylätty olo.

Olen vain väsynyt.

Kaikki oli ihan ok tähän hetkeen asti. Vietän juhannuksen yksin kotona, mitään sen ihmeellisempää tekemättä. Ketään näkemättä. Niinkuin viimeiset 6 vuotta. Sitten soittaa mummi, jota en ole nähnyt viimeiseen 6 vuoteen. Ja maailma ei tunnukkaan enää niin viattomalta. Mummin ääni on ihana, sen tunnistaa vaikka myrskyn keskeltä. Ja hetki, kun kuulin mummin äänen, omatunto alkoi kolkuttaa. En ole päässyt pohjoisiin käymään niin pitkään aikaan. Toki olin sairaalahoidossa monta kertaa juuri silloin, kun kaikki muut lähtivät pohjoisiin. Samalla, kun muut saivat viettää aikaansa mummin kanssa, minä tappelin hoitajan kanssa onko lääkket nyt niin pakko ottaa.

En myöskään ole pitänyt juhannuksen viettoa yksin niin pahana asiana. Juhannushan on mulle opetettu yhdeksi ryyppäysjuhlaksi. Mutta, kun se piti mummille kertoa, tuli paha olo. Osaksi pelkään, mummin tajuavan että olen aina yksin. Jos en edes juhannukseksi saa seuraa. Osaksi pelkään, että mummi luulee etten rakasta häntä. Kun en tänäjuhannuksena mennytkään pohjoisiin. Vaikkei miulla siihen mahdollisuutta ollut, en vain halua hänen loukkaantuvan.

Kuvat ovat viimeiseltä juhannukselta, jolloin olen mitään tehnyt.

Mä pysyttelen hiljaa ettei kukaan huomais mun olevan täällä. Etten rikkoisi kenenkään idylliä. Olen vain ihan hiljaa, ettei kenenkään tarvitsisi muistaa. Joku toinen saattaisi nauttia tästä. Kuunnella avoimesta ikkunasta kuuluvaa lintujen laulua. Ei mitään häiriötekijöitä. Mutta minä. Minä masennus jokaisella minuutilla enemmän. Kaikki on menettänyt mielenkiinnon, musiikki ei jaksa enää vaivata, tv:stä ei tule mitään. Vain minä vaeltamassa edestakaisin olohuoneen ja makuuhuoneen välillä.


Saatan angstikohtauksen iskiessä sulkea kännykän. Ettei kukaan vahingossakaan tavoita. Se on todellinen teini-ele, huudan kaikille äänettömästi ettei mua olisikaan kiinnostanut jos jollakin onkin asiaa. Ja tämä loputon päänsärky. Alan olla jo väsynyt.

En ole vielä löytänyt omaa identiteettiäni, vaikka kovasti olen yrittänyt sitä etsiä. Peilistä katsoo takaisin kasvot joita en tunnista. Toisinaan pystyn hyväksymään paremmin nuo kasvot omakseni, mutta joskus... Joskus on todella vaikea ymmärtää sen olevan minä. Joskus ne kasvot näyttävät vain niin vierailta. En näe mitään tuttua ja turvallista piirrettä. Silmät ovat tyhjät ja mustat. Vartaloa en halua koskaan allekirjoittaa omakseni, jonka varmasti kaikki syömisvammailua harrastavat ymmärtävät.

Toinen ongelmakohta mulla on nimi. En pidä virallisesta etunimestäni yhtään, mutta käytän sitä kaikissa virallisissa paikoissa. Koulussa, töissä, virastoissa.. Koska on helpompi mennä niin, kuin selittää vanhemmilleni vihaamani nimeä. Vaihdoin toisen nimen pari vuotta sitten. En pitänyt alkuperäisestä, ja ajattelin että näin voin pyytää kavereitani kutsumaan minua uudella toisella nimelläni. Mutta ei mennyt kauaa, kun kyllästyin siihenkin.
Olen muutaman vuoden aikana kehitellyt itselleni monta uutta eri nimeä. Joitakin olen saanut ihmiset käyttämään, joitain käytän itse itsestäni. Mutta jos voisin, vaihtaisin nimeni varmaan vähintään kerran kuussa. Jos se vain olisi sosiaalisesti hyväksyttävää ja normaalia.
Tiedän kyllä miksi teen niin. Luulen uuden nimen muuttavan minua maagisesti. Luulen nimen tuovan minulle joitain luonteenpiirteitä, vaihtavan sosiaalista asemaa, tuovan uusia ihmiskontakteja, vaihtavan asuinpaikkaani/maata, muuttavan kasvoni piirteitä ja muokkaavan kehoa. Harmi ettei se toimi niin.

Viimeajat olen yrittänyt opettaa itseäni vihaamaan ihmisiä. Koska en osaa olla ihmisten seurassa. En ole hauska, minulla ei ole kunnon mielipiteitä, en ole sosiaalinen ja avoin, en ole mielenkiintoinen. Ja on helpompi olla yksin, jos ajattelee itse valitsevansa sen. Jos vain saan vakuutettua itseni vihaavani ihmisiä ja että kaikki on paremmin yksin, on helpompaa kestää hiljaisuutta ympärilläni. Helpompi katsoa avioliittoon astuvia tuttavia.

En oikein osaa olla kotona. En osaa enää kunnolla nukkua. En osaa enää olla yksin ajatusten kanssa. En teidä, mihin haluan mennä. Tuntuu, että olisi pakko päästä täältä pois, mutta en tiedä mhini menisin. Ja palaan nöyränä takaisin vain haaveillakseni uudestaan lähtemisestä. Kotikin on niin tajuttoman hiljainen. Lukuisat kellot vain tikittävät seinällä, kertovat yksinäisyydestäni.

Kävin viikonloppuna isän luona. Ja papan haudalla. Seuraavaksi pitäisi henkisesti varautua lähtemään äidin luokse viikonlopuksi, ja tiettävästi sinne pitää mennä loppuvuonna melkein joka viikko. En halua. Vihaan sitä. Vihaan olla se palvelija siellä. En jaksa sitä tekopyhyyttä. Muka kaiken pitäisi olla nyt niin ihanaa ja rakastavaa ja kaikkien pitää halata toisiaan 10 minuutin välein, kaikkien pitää ihastella sitä uutta kotia. Ja pojat on poikia, he saavat juoda kaljaa ja puhua onnistuneesta elämästään. Kun taas minä, epäonnistunut tytär, minun pitää siivota, tehdä ruokaa, korjata tietokone sadannen kerran, ja olla hiljaa. Minulla ei saa olla mielipidettä, koska se on väärä. Minulla ei saa olla mitään halua muuttaa eikä haluta lemmikkiä. Minun pitäisi olla kaikkea muuta kuin olen. Minä olen vääränlainen, minun ei olisi pitänyt syntyä. Minä en saa olla minä.

Haluan silti olla jollekin joku. Saisin jonkun hymyilemään, vain sillä että olen siinä. Joku, joka nauraisi huonoille vitseille, ja jaksaisi aina yllättyä ajatuksistani. En halua olla massaa. En halua olla vain tilasto, en halua kuulua aina siihen keskivertoon. Haluan olla jotain muuta. Haluan yllättää, haluan järkyttää, haluan naurattaa ja itkettää. Haluan olla jotain, mitä ihmiset kaipaavat. Jotain, mitä halutaan ympärille ja arvostetaan. Haluan olla kaikkea muuta, kuin minä.

En ymmärrä miten ihminen saattaa vajota niin nopeasti niin alas. Viime yö meni itkiessä ja paikallisen Mobiilin numero kännykässä valmiina. Ainoa syy miksen koskaan ole sinne soittanut, on se, että vihaan puheluita. Puhelut ovat turhia, et näe soittajaa, sen eleitä ja reaktioita. Ja mun huomio herpaantuu niin herkästi muualle, en enää jaksa keskittyä siihen ääneen, jossa ei ole musiikkia taustalla. Ja vihaan puhelimessa hiljaisia hetkiä. Kasvotusten hiljaisuus saattaa olla hyvä ja ymmärtäväinen, tai vain kunnioitusta toista kohtaan. Mutta puhelimessa, hiljaisuus saa minut nakkaamaan punaista luuria. Älä vaikene, älä unohda minua, ethän jätä.

Kädessä ja jaloissa olevat polttomerkit muistuttavat itsestään. Välillä kirvelee, välillä kutittaa. Mutta koskaan ne eivät anna unohtaa. Jokaiselle on syy, jokaiselle on oikeus.

En koskaan oppinut oksentamaan käyttäen vain sormia. En toisaalta myöskään sitä hirveästi ole yrittänyt opetella, haluan välttää veriset rystyset ja kynsien jättämät viillot kurkunpäähän. Reippaana tyttönä olen marssinut kauppaan ja ostanut täysin oksentamiseen omistettuja hammasharjoja. Kolme eri väriä, juuri oikea muotoilu. Hammasharja on luonnollinen, sille on hyväksytty syy kantaa mukana. Olen hygieninen, huolehdin hampaistani. Olen läski paska, syövytän hampaani, mutta haluan vain laihtua! 

Mutta miksi aina viikonloppuna. Miksi aina perjantaina marssin kauppaan, tyhjennän puolet sen hyllyistä mukaani. Tiedän sen ahdistavuuden mikä tulee, tiedän olevani yksin seuraavat kaksi päivää. Tiedän tylsistyväni, tiedän pyytäväni kuolemaa. Anelen polvillani, katselen epätoivoisesti ympärilleni. Edes jotain, pientä, ole kiltti.

Kyyneleet silmissä, naama turvoksissa, kurkku käheänä, kymmenen kiloa lihavempana, menen peiton alle ja käperryn lattialle. Tv:ssä pyörii vuoroin Nolot vartalot ja vuoroin Dieetit vaihtoon. 

Mun pitäisi olla nyt onnellinen. Olen sulautunut meidän luokkaan hyvin, suunnitelmat ovat tälle vuodelle koulunkannalta täysin valmiit, tiedän missä ja milloin pitää olla. Olen nähnyt entisiä työkavereita enemmän, kuin normaalisti. Mutta ei. En saa nukutuksi, en osaa syödä normaalisti ja en osaa olla onnellinen. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, etenkin iltaisin ja vapaapäivinä. Olen harhaillut viimeyöt lähialueilla ja katsellut omakotitaloja. Olen miettinyt mitä missäkin talossa tapahtuu, laitetaanko siellä juuri lapsia nukkumaan, käpertyykö aviopari yhdessä sohvalle katsomaan elokuvaa, valmistaudutaanko lähtemään viettämään iltaa tai onko vieraita tulossa kylään.

Eilen olin keinumassa keskellä yötä, ja toivoin vain olevani lapsi. Vaikka lapsuuteni ei ollut onnellista, ei tämä aikuisuuskaan sen parempi ole. Vaikka opin tuntemaan jo lapsena sen yksinäisyyden ihmisten vierellä, en jaksa kantaa vastuuta itsestäni. Ja en lapsena edes kyennyt itsetuhoisiin ajatuksiin, jotain mistä todella haluaisin jo tauon.

Olen heikko, olen miettinyt, jos menisin takaisin hoitoon. Hoitoon, josta ei ollut mitään apua. Miksi haluaisin takaisin, en voi pyytää samassa rakennuksessa eri hoitajaa. Ei minua kukaan voi auttaa, olen vain heittopallo.

Olen likainen sana, virhe, rutto, olen rasite, taakka, ylimääräinen. Olen liikaa ja liian vähän, en ole tarpeellinen, en ole se jota kaipaat.

Olen parissa tekstissä maininnut tämän mystisen Mr. M:n. Tämä oli ihminen, joka piti minut jotenkuten elävienkirjoissa parisenvuotta sitten. Ja aina, kun puhuin hänen kanssaan, hänen silmistään paistoi kysymys. Joka hetki, joka juteltiin, tämä mies mietti miten joku voi olla niin yksinäinen. Toisaalta ihminen jolla on perhe, ei sitä samalla tavalla voi käsittää. Mutta kyllä ihminen voi olla niin yksinäinen, ettei enää itse arvosta omaa olemassaoloaan. Ja olen hyvä tuntemaan itseni yksinäiseksi väkijoukossa.

Olen viettänyt enemmän ja vähemmän aikaa ihmisten seurassa, jotka ovat olleet samallaisessa jamassa, kuin minä itse. Minulla on siis takana kaksi itsemurhayritystä ja ei se kolmaskaan niin kaukana ole ollut. Outoa kyllä en ole koskaan kuitenkaan ollut niin pahassa jamassa, kuin toiset. Olen kyennyt toimimaan, peseytymään, syömään ja olemaan syömättä. Kouluun en jaksanut keskittyä tuolloin pätkääkään, pääasiassa siksi, että turhauduin omaan tyhmyyteen. Mutta, jos yritän tappaa itseni, niin miksen ole niin pahassa kunnossa, kuin ihminen joka ei välttämättä ole mennyt niin pitkälle sitä polkua.

Ne hirviöt, jotka oli sänkyni alla pienenä, ovat nyt minun sisälläni. Ja annan niille sen tilan, minkä ne ottavat. En taistele vastaan, vaan jaan oman kehoni suosiolla. Pyrin tekemään hyvää muille, mutta itseni annan vajota juoksuhiekkaan.