"Potilas vaikuttaa melko masentuneelta ja jämähtäneeltä, toisaalta tulee kyllä paremmin kontaktiin kuin viime kerroilla."
Pyysin potilasasiarekisteristä papereita mun psykiatriseen hoitoon liittyen. Sainkin tänään osan, näyttävämmin sairaalan paperit pitää pyytää jostain muualta... Lueskelin niitä, ja nyt ymmärrän miksi mun hoito aina kusee nilkoille. Mulla ja hoitohenkilökunnolla on aina armoton kielimuuri, jota itse en jaksa korjata. Ne ymmärtää tosi paljon väärin mun sanomisia. Muistelinkin turhautuneeni usein, mutten koskaan kuitenkaan selittäneeni turhautumista.
Toinen asia, minkä huomasin, että useammassa paperissa ja useammassa kohdassa mainitaan mun korkea suisidiaalinen riski, ja mietitty hoitoon lähettämistä. Lievästi kiinnostaisi tietää, miksi sitä kuitenkin niin harvoin tuotiin mulle esille. Olisinkohan tehnyt sitten jotain. Jos olisin tiennyt, että sairaalaan mua ollaan jo kuitenkin lähettämässä. Vai olisinko halunnut äkkiä kadota. Sitä ei paperessa selitetty.
"Potilas on vaikeasti autettavissa avohoitokeinoin korkean suisidiriskin vuoksi."
Kävelen täällä tulisilla hiilillä. Päätin lopulta etten odota sen 10 kilon pudotusta ennen kuin otan yhteyttä poliin. Päätinkin soittaa jo nyt. Ainoa vaan, etten ehkä pääsekään takaisin. Oma työntekijä ei ole enää siellä.
Onneksi, en jotenkin tykännyt siitä enää. Huomenna mulle soitetaan viimeistään ja selitetään asia. En ymmärrä kyllä mitä selittämistä siinä on, eikö olisi voitu vain sanoa saanko alkaa käydä uudestaan tapaamisissa vai en. En tarvitse mitään selityksiä hermolomista ja muista. Vain kyllä tai ei.
Silti hermoilen. Hermoilen sitä, miksi se puhelu pitää tehdä. Vai tehdäänkö mulle nyt puhelimitse tilannekatsaus, kuinka pahassa jamassa olen. Tarviinko apua heti, vai riittääkö että odotan ensivuoden alkuun. En kyllä tiedä mitä tekisin, jos käskettäisiin odottamaan. Se vain meinaisi, etten ansaitse vielä apua. En ole tarpeeksi pahassa jamassa. En ole vihannut ja rankaissut itteäni tarpeeksi.
Olisi pitänyt soittaa jo aiemmin. Tai ei ollenkaan. En nuku tänäyönä. En pysty hengittämään huomenna. Mikset jo soita. Ja kaikki tämä vain siksi että olen riistänyt itteltäni ruoan. Ja vihaan peilikuvaani. Vihaan sitä kuvaa mikä on palanut sarveiskalvoille. Repikää se irti.
Laksatiivien yliannostus jo kolmatta päivää peräkkäin, mutta täällä sataa lunta!
10/24/2012 03:59:00 ip. |
Category:
huomiohuoraus,
syömisvammailu,
terapia
|
Tänään oli hyvä päivä. Niin monella tapaa hyvä päivä. Työharjoittelu päättyy huomenna, ja olen itseasiassa hieman surullinen siitä. Viihdyin tuolla hyvin. Ja se näkyy myös työtunneissa. Olen ollut monena päivänä yliaikaa, vain koska mulla oli hauskaa. Ja saan tehdä käytännössä kaikkea. Ja ne ihmiset.. Ne vaan on niin ihania.
Tein myös päätöksen terapian suhteen. Aion hankkia apua aikaisintaan vasta, kun olen laihtunut 10 kiloa. Ne kilot, kun on kadonneet nurkan taakse, aion ottaa tilanteen uuteen pohdintaan. Tiedä sitten haenko vielä silloinkaan apua, mutta sitten teen seuraavan "tilannekatsauksen". Ei kukaan tällaista nautaa aio auttaa. Ei kukaan voi tuntea sympatiaa,
huomiohuora, empatian kitisijä paska ei sitä ansaitsekaan. Tahdon kääntää maailmani ylösalaisin ja nurinkurin. Haluan seurata jänistä kaninkoloon ja pudota. Piiloudutaan yhdessä hatun alle kissan viereen sankkaan sumuun.
10/18/2012 06:47:00 ip. |
Category:
koulu,
päivä,
terapia
|
Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö, tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista:
... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.
Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.

Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.
10/16/2012 08:45:00 ip. |
Category:
diagnoosi,
minä,
syömisvammailu,
terapia
|