Olen taas pohtinut terapiaa. Olen alkanut saamaan ahdistuskohtauksia sen suhteen. Lueskelin kaikkia lappuja, mitä olen saanut. Mulle tehtiin parisen vuotta sitten psykologinen testi, jossa oli se kuuluisa musteläiskä-testi. Ongelmakohtina mulle on annettu mm. estynyt persoonallisuushäiriö,  tulkitsen tilanteet (puheet, eleet, teot, jne.) itteni kannalta aina negatiivisesti, ahdistus, paranoidistyyppinen pelko-oireilu, itsemurhariski, vaikea masennus ja syömishäiriö. Yksi tarkka lause lausunnoista: ... missä epätoivoiset itsetuhoiset impulssit lisääntyvät ja ovat muuttuneetkin oudoiksi itsensä vahingoittamisyrityksiksi.



Olen jopa joskus ottanut lyhyesti katsekontaktia. En ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa. En vain pysty siihen. Katse on niin petollinen. Se paljastaa liikaa. Näen liikaa. Ja lukuisia uusia lääkkeitä tai lisäyksiä jo "käytettyihin" lääkkeisiin. Suurimpaa osaa en edes tunnista, en koskaan hakenut apteekista. Ehkä nämä on ne esteet rahatilanteen lisäksi miksi en koskaan pyri terapiaan. Ja myös se, että mulle tulee tosi herkästi sellainen olo etten tahdo jonkun ihmisen tietävän mun asioita. Ja suutun, jos mun pitää kertoa. Se ei välttämättä tule edes heti. Saatan muutaman kuukauden kertoa "hyvin". Sitten joku menee mun päässä vikaan, ja en halua sanoa mitään, mun asiat ei enää kuulu sille.



Milloin olen mennyt reunan yli? Milloin ahdistus, itsetuhoisuus, itseviha ja syömättömyys on mennyt rajan yli ja voin hakea apua. Milloin apu on tarpeen. Ja milloin osaan ottaa sen vastaan? Pelkään myös, että jos alan etsiä apua, en löydä sitä. Entä jos kenelläkään ei ole aikaa? Tai ne, joilla on aikaa, meillä ei synkkaa.