Syömisvammailun takana on aina tietyt ajatukset. Jotkut niistä on joka kerta samoja, ja jotkut vain toisinaan. Tälläiset 'vain toisinaan' ajatukset on yleensä vain jotain tapahtumia niiltä hetkiltä, tai muistoja lapsuudesta. Esimerkiksi yksi ajatusmalli joka pyörii taustalla vain jonain kertoina, on äidin sanomiset. Äitini on mm. sanonut mulle pienenä etten saa lihota enää yhtään enempää. Olin tuolloin normaalipainoinen, sopusuhtainen, ja ensimmäiset kriisit painamassa päälle. 

Mutta yksi ajatus, joka tulee joka kerta, on halu järkyttää jotain tiettyä ihmistä. Tai katsoa, huomaako hän muutosta. Ja yleensä se menee niin, että juuri se jonka haluan reagoivan, ei reagoi. Muut saattavat sanoa jotain, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Kaipaan aina juuri jonkun huomion. En sitten tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin sen henkilön huomion. Muuttaisiko se käyttäytymismallia. Pahentaisiko se vain, vai helpottaisiko se olo. Mutta tämä ajatusmalli tekee musta aikamoisen huomiohuoran. Huomiohuoran yhtä ihmistä kohtaan kerrallaan.

Nyt on kahdenviikon jakso, etten todennäköisesti näe tämänkertaista ihmistä. Takana on laihtumista jo useampi kilo, ja vielä hetki aikaa laihtua. En vain osaa sanoa kuinka paljon kroppa näyttää muuttuneen. Olenko laihtunut riittävästi, että se huomataan. Milloin olen laihtunut niin paljon, että se huomataan. Huomaahan sen joku.